Kittilän Ihmiset ry:n tämän vuoden suurin ponnistus oli tanssiaiset. Kaikki onnistui paremmin kuin osasimme toivoakaan. Täytyy tunnustaa, että aika monta huonosti nukuttua yötä meillä Karin kanssa oli, kun heräilimme miettimään aamuyön tunteina, miten urakasta selvitään. Osallistujia oli 250, Panorama-hotellissa yöpyi tanssiaisten jälkeen 200 juhlavierasta. On tapahtunut jonkinlainen läpimurto: monet yksinäiset ikäihmiset syrjäkyliltä olivat lähteneet mukaan. Ystävät ja naapurit olivat yllyttäneet. Toimintamme tunnetaan ja meihin luotetaan.
Yhdistyksen jäsenmäärä lisääntyi huimasti: nyt meitä on jo lähes 350. Päätimmekin juhlahumussa ottaa tavoitteeksi 600 jäsentä, eli 10 % Kittilän väkimäärästä. Ei se mikään mahdoton tavoite ole. Ohjelma oli hieno, aloitimme lounaalla Panorama-hotellin Okta-ravintolassa, iltapäivällä oli Levi Summitissa ohjelmaa, Saila Seurujärvi lauloi, Iris Palosaari luki runojaan ja Kari piti puheen. Osallistujia oli ympäri Kittilää: Molkojärveltä, Alakylästä, Kaukosesta, Kallosta, Kiistalasta, Kirkonkylältä ja Tepastosta oltiin joukolla mukana. Yhdessä sitten ihmettelimme, miksei Raattamasta tullut kukaan. Iltapäivällä halukkaat pääsivät opastetulle kiertoajelulle Pasman bussilla.
Hieno buffet-illallisen jälkeen alkoi tanssi. Herrasmiesorkesteri Jaakko Syynimaan johdolla aloitti, sitten jatkoi Kittilän Hanurikerho ja lopuksi tanssia tahditti Niilo Magga. Tanssiaisten jälkeen ilonpito jatkui hotellin aulassa, missä haitari soi ja seurusteltiin. Aamiaisen jälkeen alkoi kotimatka. Ilo on tarttuvaa, sitä jäi vielä kotiin vietäväksi ja muisteltavaksi.
Kun tanssiaisjärjestelyistä päätettiin, ei ollut suoraan sanoen tietoakaan, mistä rahat saadaan hankittua. Yhdistyksen tilillä ei ollut vielä puoltakaan tarvittavasta rahamäärästä. Mutta aivan ihmeellisesti sitä rahaa siunaantui: tanssiaisissa tuli monta kymmentä uutta jäsentä. Pitkäaikainen Kittilän kunnanjohtaja Seppo Maula oli päättänyt osoittaa eläkkeellesiirtymisensä huomionosoitukset Kittilän Ihmiset ry:lle, joista onkin kertynyt jo toista tuhatta euroa. Kiitokset Sepolle!
Seuraavaksi aiomme vielä tälle syksylle saada ainakin yhden virkistysloman aikaiseksi. Meille onkin jo kertynyt ehdotuksia virkistysloman tarpeessa olevista ikäihmisistä eri puolelta Kittilää. Olisiko se hyvä tavoite, että Kittilän yli 75-vuotiaat pääsisivät joka toinen vuosi virkistymään? Heitä on yli 400, joten työmaata piisaa.

Karin polvi pysyi turvonneena, nestettä poistettiin Kittilän terveyskeskuksessa. Mustelmia oli nivuksesta nilkkaan. Kesäkandidaatti oli sitä mieltä, että kyllä se siitä paranee. Tuli sentään vakituinen lääkäri katsomaan ja teki kiireellisen lähetteen Rovaniemen keskussairaalaan. Viikko meni. Kari soitteli sairaalaan ja siellä kerrottiin, että lähete on kyllä tullut perille, mutta sitä ei ole kukaan lukenut, kun ei ole lääkäriä paikalla eikä tiedetä, koska tulisi. Eihän siinä auttanut muu kuin lähteä Helsinkiin.
Saimme hyvällä tuurilla Diacorista ajan oikein kuuluisalle traumatologille, joka korjaa huippu-urheilijoidenkin jalkoja. Otettiin magneetti saman tien ja siellä oli kahdet ristisiteet reveneet, oli kontuusiota, ödeemaa, irrallisia rustonkappaleita, kierukassakin jotain vauriota. Lääkäri sanoi kuvat nähtyään, että ortopedin kannalta huono tapaus, kun ei tarvitse leikata. Potilaan kannalta hyvä, että selvitään ortoosilla. Ortoosi on sellainen pehmustettu metallituki, jolla polvi saadaan immobilisoitua, ettei tarvitse kipsata. Sitä nyt pidetään kuusi viikkoa yötä päivää. Siivotonta näissä apuvälineissä on hinnat. Sellainen vähäinen häkkyrä maksaa 900 €. Kyllä joku vetää välistä ja paljon.
Kuuden viikon päästä sitten mennään näyttämään, olisiko parantunut. Kuulemma 10-15%:ssa pitää leikata. Se sitten maksaisi 6 000 €. Tässä voi olla iloinen pelkästään siitä, että oli mahdollisuus omin varoin käydä hoidattamassa. Ortoosin laittamisen jälkeen turvotus lähti nopeasti vähenemään, ja mustelmat loppuivat. Nilkka kun oli kuin elefanttitautisella ja ihan musta. Lääkäri totesi lakonisesti: ”Sinnehän se veri valuu”. Eli lakkasi sitten valumasta. Mutta tuntuu pahalta ajatella kaikkia niitä ihmisiä, joilla ei ole varaa matkustaa liki tuhatta kilometriä saamaan kiireellistä hoitoa. Siellä sitten istuvat kotona ihmettelemässä, minne veri valuu.
Josta sitten tulikin mieleen, että ehkä näistä terveydenhuollon ongelmista pitäisi vähän kirjoitella jatkoa ”Sairaan hyvälle potilaalle”. Toppuuttelen nyt tässä vähän, kun ei ole tämä huushollin rästitöiden teko edennyt yhtään kun tuli polviepisodi. Tänä aamuna olin jo viideltä hereillä ja pää jo oli kovasti kirjoituspuuhassa, ettei kai siinä mikään auta. Mutta taatusti palailen kunnianarvoisen Duodecimin helmoihin, ymmärtääkseni tuhlaajatytär otetaan vastaan harharetkestä huolimatta. WSOY saa minun puolestani kiehua pikkuperunakeitossaan.

Oikein pysähdyin ajattelemaan, mikä ero on päiväkirjalla ja blogilla. Blogiin kun ihmiset yleensä kirjoittava asioista, jotka ovat mielen päällä. Tai poliitikot kirjoittavat sellaisia asioista, joilla kuvittelevat saavansa ääniä seuraavissa vaaleissa. Minähän en nyt aio mennä mihinkään ehdolle, vaikka tietysti tänne Lappiin pitäisi saada Paavo Väyryselle hyvä seuraaja väyrystelemään. Pikkutyttönä, alun toisella kymmenellä pidin kyllä päiväkirjaa siinä oli oikein lukkokin. Mutta luulen, etten sinnekään kirjoittanut mitään sellaista, mitä ei joku toinen olisi saanut lukea. Sen takia blogin pito on helppoa, vaikka ajatukseni tallentuisivat nettiavaruuteen, enpä varmaankaan sanoisi mitään sellaista, mitä kuka tahansa ei voisi lukea. Senpä vuoksi lienen tylsä. Tulin tätä ajatelleeksi, kun katsoin telkkarista Terapia-ohjelmaa. Siinä shrikki kysyi, mitä oikeastaan sanoisit isällesi. Jotain sen tyylistä. Pointti onkin siinä, kuinka paljon me loppujen lopuksi oikeasti sanomme sitä, mitä sydämessä aidosti tarkoitamme. En esimerkiksi koskaan saanut sanottua isälleni, että rakastin häntä. Koska rakkaus oli sellainen sana, jota ei ollut tapana siihen maailman aikaan ääneen sanoa. Jälkikäteenhän ei koskaan tarvitse surra sitä, ettei sanonut pahasti. Mutta niin monta kertaa on surtava sitä, ettei osannut sanoa hyvästi. Jännä juttu, että jos sanoo hyvästi, niin se tarkoittaakin hyvästejä.
Olen ollut muutaman päivän omaishoitajana. Kari loukkaantui Loukisella. Sehän rimmaa hyvin. Hän kanoottireissulla. Kanootti lähti liikkeelle ja toinen jalka jäi rannalle, ja polvi nyrjähti. Sitä tässä parannellaan. Ja mitäpä me opimme tästä? Sen, että tässä iässä ei pidä astua muihin kuin sellaisiin kulkuvälineisiin, joissa on neljä pyörää.
Ja mitäpäs Ruotuväellä on tämän kanssa tekemistä. On tietysti se, että ihan pääkirjoitussivulla oli kolumni ”Manners maketh man”, joka alkoi ”Satu Salonen on kirjoittanut erinomaisen kirjan”. Ja se jatkui ihan samalla tavalla. On se niin hienoa tulla ymmärretyksi.

Pitkästä aikaa olen pelaillut golfia. Golfauto on hyvä keksintö. Eli jos vaihtoehtona on istua kotona, tai ulkoilla 4 tuntia golfkentällä, ei pidä moittia. Tulee siinä kuitenkin greenin ympärillä kävelyä ihan tarpeeksi. Ihmiskroppa on yllätyksiä täynnä. Pari viikkoa sitten swingi oli niin paikallaan, että ajoittain pelasin liki yhtä hyvin kuin terveinä päivinä. Jossain liikeaivokuoressa oli tallella oikeaoppinen swingi. Jopa lähestymislyönteihin santawedgellä sain back-spinniä, ihan kuin telkkarissa huippugolffarit. Sitten se swingi hävisi yhtä mystillisesti kuin se oli löytynytkin. Opettaa ainakin nöyryyttä tämä urheilumuoto. Mutta vaalin niitä muutamia hyviä lyöntejä muistoissani.
Eilen oli Tepaston Maa- ja kotitalousnaisten (myös kyläyhdistys) iltamat. Tepasto on pieni kylä Ounasjoen rannalla noin 25 kilometrin päässä Leviltä. Siellä oli oikeat vanhan kansan iltamat, jossa oli laulua, soittoa, sketsejä, näytelmää. On se ihan käsittämätöntä, miten yksi lappilainen syrjäkylä pystyy rakentamaan niin hienon tapahtuman. Ohjelma oli hykerryttävä. Mutta kovan tasoista osaamista täällä löytyy. Käy sääliksi kaupunkilaisten laitostunut kulttuurielämä. En muista, milloin olisin yhtä paljon nauttinut ohjelmasta kuin eilisiltana. Se nyt on vaan niin, että virkamiestyönä ja verorahoilla ei saa kloonattua lavalle samanlaista eläytymistä ja innostusta. On se kuulkaa näky, kun 80-vuotias talon vanha isäntä punaisessa mekossa ja taitavasti Carmeniksi meikattuna zumbaa lavalla riemukkaasti. Ohjelman suunnittelussa ja harjoittelussa oli käytetty paljon aikaa ideoita.
Väkeä oli niin, että lisätuoleja piti kantaa katsomoon (teatterina oli suuli, tai joku muu maatalousrakennus). Näyttämö ja katsomotilat oli koristeltu koivuilla. Oli puhvetti, ja teltta, josta sai grillimakkaraa. Iltamien jälkeen alkoi tietysti tanssi. Ehkä parasta iltamissa olikin siinä, että siellä oli ikähaitari laaja, niin vauvoja kuin yhdeksänkymppisiä, iloisesti yhdessä.

Meillähän on täällä Kittilässä elokuun kuutamossa (silloin yö taas vähän pimenee) on aikuisten tanssit. Alaikäraja 65 vuotta. Tarvittaessa haetaan kotiovelta, tiedossa on vuorokausi täysihoidolla viiden tähden hotellissa ja ohjelmaa vaikka mitä. Ihan ilmaiseksi ikäihmisille, ei tarvita valtiota eikä Raha-automaattiyhdistystä tai EU:ta. Orkesteri jo valikoi tansseihin kappaleita. Monet soittajista ovat yli 80-vuotiaita, myös eräs laulusolisteista. Häneltä on diabetes vienyt jalat ja näön huonoksi, mutta haitarinsoitto ja lauluhan onnistuvat istualtaankin. Iiris Palosaari, (Päivikin äiti) on Kittilän ikäihmisten lempirunoilija ja hän pitää runohetken. Tähän asti tansseihin ilmoittautuneista vanhin on 94 täyttänyt. Juhlaillallinen, sen päälle vanhan ajan iltamat, ja tanssit päälle.
Sitten vähän kirjallisia asioita. Minulle itselleni kivoin asia nettisivuissani on se, että voin niiden kautta saada palautepostia ihan ventovierailta ihmisiltä. On siis kiva tietysti, että tuttavat ja ystävät kommentoivat, mutta siitähän ei voi koskaan tietää ovatko nyt ihan puolueettomia ja haluavat vain olla kohteliaita. Vastaan kyllä kaikkiin sähköposteihin ihan henkilökohtaisesti, mutta blogissa voi ajatella vähän yleisimmin. Kirjasta muuten tykännyt lukija, joka oli aikanaan ollut lähihoitajakoulutusta kehittämässä, oli käsittänyt, että jotenkin väheksyisin sitä koulutusta. Koska kirja ei ollut koulutuspoliittinen, yritin vain kertoa sitä, että pulpetti-innottomille voisi koulutuksen tehdä moduuleista. Ensin opitaan vaikkapa vain perusasiat, kylvettämine, syöttäminen, ulkoiluttaminen, juttelu. Sitten jos työ tuntuu kiinnostavan, voisi mennä taas vähäksi aikaa koulun penkille ja opetella vaikka sitä lääkeoppia, tenttiä sen etc. Ettei tarvitse montaa vuotta opiskella, vaan voisi rakentaa erilaisista palikoista koulutuksen niistä asioista, joista on kiinnostunut ja haluaa työelämässä tehdä.
Jo kahdessa palautteessa (toinen naiselta, toinen mieheltä) tuli moitteita samasta asiasta. Perhesovun säilyttämiseksi pitäisi kirjassa olla varoitus: Kirjaa ei saa lukea sängyssä, jos puoliso nukkuu vieressä. On tullut sanomista, kun on naurunhörötys häiritsee toisen unia. Jos nyt vielä tulisi joku kirja tehtyä, otetaan moitteista opiksi. Koska Sumutetussa sukupolvessa kerrotaan Parkanostakin, niin siltä suunnalta on tullut myös postia. Oli kuulemma elämänmeno juuri sellaista 1950-luvun Suomen maaseudulla.
Siinä sitten tulin itsekin ajatelleeksi, että pitänee soittaa Lissulle (Soikkeli), eli äidinkielenopettajalleni 1960-luvulla. Jäi siis vähän myöhään tämäkin kiittely. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tuntui ne kiitokset ilahduttavan vähän viiveelläkin. Onnellisuusteoreetikkojen mukaan ”expressing gratitude” eli kiitollisuuden ilmaisu tekee onnelliseksi. On muuten huomattavan halpa konsti onnellistuttaa itseään, senkun vaan muistelemaan, keitä olisi syytä kiitellä. Siinä kun ryhtyy kiittelemään, niin siinäpä voi onnellistua myös kiiteltävä.

Luonnollisesti WSOY ja Sofi Oksanen kiinnostavat. Aika jännää, että sanotaan Sofin saaneen potkut. Minä kun olin aina siinä luulossa, että kustannussopimus tehdään kirjasta, eikä kyseessä ole mikään työsuhde. Ulla Appelsin kirjoittaa aika näpsäköitä kolumneja Ilta-Sanomiin. No, tietysti kyseessä on Sanoma-WSOY-konsernin lehti, mutta kyllä hän osuu kohdalleen kirjoittaessaan: ”Suuri yleisö ei ollut Sofi Oksasesta kuullutkaan, kun WSOY otti taloudellisen riskin ja julkaisi hänen esikoisteoksensa. WSOY panosti Sofiin vahvasti, vaikka vasta kolmas kirja teki Oksasesta megatähden”.
Kustannusala on murroksessa. Maaseudulla kirjakaupat sulkevat samaa tahtia kuin kyläkaupat takavuosina. Suomen kansa kyllä lukee ahkerasti, mutta miten kirjakauppa voi pärjätä haja-asutusalueella, kun nettikaupasta voi tilata kirjan paljon halvemmalla ja kotiin kannettuna, ei tarvitse edes kauppaan vaivautua. Marketeissa myydään pokkareita. Suuria myyntilukuja on odotettavissa vain markettipokkareille, alle kympin hintaluokassa. Sofi on loistava poikkeus, hänen kirjansa on hyvä ja myy hyvin.
Kuka tahansa voi tehdä omakustanteita, kehittynyt tieto- ja painotekniikka tekee sen mahdolliseksi. Olenko taas tiukkapipo, kun sanon, että ikävä kyllä. Sanomisen vapaus ja helppous on hyvä asia. Parempi olisi silti, jos julkaistaisiin paljon vähemmän määrää ja enemmän laatua. Laadun parantamisessa ammattitaitoinen kustannustoimittaja voi olla se, jonka työpanos ratkaisee, jääkö kirja keskinkertaiseksi sepittelyksi. Jollain voi olla huonosti kirjoitettu hyvä tarina, kustannustoimittaja saa sieltä tarinan esiin. Valitettavan usein tietokirjat ovat kieliopillisesti moitteettomia ja tylsiä. Mikä siinä on, että pitää mennä nauruterapiaan naureskelemaan. Parhaimmillaan hyvä tietokirja naurattaa, itkettää ja suututtaa ja tieto tulee kaupan päälle. Ehkä se on tätä suomalais-luterilaista koulunpenkkiuskontoa, vain tylsästi pulpetissa opittu on oikeaa oppia. Otsasi hiessä pitää leipäsi syömän ja perseesi puuduksissa pitää sinun oppisi ottaman.
Voihan sitä kustantajilleen starat kiukutella. Tiettävästi vain prosentti kustantajille lähetetyistä käsikirjoituksista julkaistaan. Oikeastaan olisi mielenkiintoista saada vähän tutkimustietoja näistä hylättyjen käsikirjoitusten määrästä, laadusta ja kirjoittajista. Mitä varten sitä kirjallisuustiedettä yliopistossa opiskellaan, jos tämä asia ei ole tutkimuksen arvoinen. Suomalaiset ovat paljon lukevaa ja kirjoittavaa kansaa.
Minullahan ei ole ollut ongelmia kustantajien kanssa, päinvastoin, ilman kustantajaa en olisi yhtään kirjaa kirjoittanut. Kustantaja kuitenkin huolehtii siitä, että kirja menee kirjakauppajakelussa kaikkiin kirjakauppoihin ja kirjastoihin. Duodecimin Marita Komi ”löysi” minut Virosta terassilta. Olimme Olli ja Leila Valtosen enneagrammikurssilla ja tulin oluthuuruissa sanoneeni, että pitäisi kirjoittaa lääkärinkäyttöohjeet. Kolme viikkoa siitä ja kustannussopimus oli tehty. En siis ole pöytälaatikkokirjailija siinä mielessä, että pöytälaatikossa ei ole riviäkään. Kirjoittamisen aloitan vasta kun kustannussopimus on tehty. Enemmän on ollut vaikeutta päättää, minkä kustantajan valitsee. WSOY:lle menin, koska olin joku vuosi sitten luvannut Aleksi Siltalalle, että jos teen muuta kuin Duodecimin reviiriä, voin tulla WSOY:lle. Aleksi Siltalahan lähti sieltä pois, ja vähän oli dilemmaa, että tarjoaisinko hänelle, mutta olin sanonut WSOY. Vanhana oikeustieteen oppilaana olin sitä mieltä, että suullinen sopimus on pitävä. Minulla on pelkkää hyvää sanottavaa tietokirjallisuuden johtaja Sari Forsströmistä ja kustannustoimittaja Vuokko Hosiasta. Oli mukavaa tehdä töitä kanssanne.
Kirjan ilmestymisen aikoihin markkinointipäällikkö Tarja Virolainen sanoi: ”no kun me julkaistaan niin paljon kirjoja”. Olisi tehnyt mieli kysyä, mitäs julkaisette, eikös niitä pitäisi vähän yrittää myydäkin. Virolaisen kommentti kuvaa WSOY:n asennetta. Siellä on nyt meneillään YT. Neuvottelujen nimi on yhteistoimintaneuvottelut. Siellä tarvittaisiin yhteistoimintaneuvotteluja vähän perusteellisemmin. Yhteistoiminta kirjailijoiden, kustannustoimittajien ja markkinoinnin välillä näyttää olevan jotain, mistä WSOY:ssä ei ole kuultukaan.

Nyt sitten ollaan Lapissa takaisin. Parkanossa oli mukava käydä. 87-vuotias Inkeri-äiti sairasteli aika huolestuttavasti huhti-toukokuussa, mutta on nyt hyvää vauhtia toipumassa. Oli jo itse rollaattorin kanssa kaupassakin käynyt. Kun yleisurheilu siirtyi maksukanavalle, niin oitis piti Inkerin saada uusi kanava ja nyt ei jää yhtään keihäskilpailua näkemättä. Sitä minä en vaan ymmärrä, miten hän erottaa juoksukilpailuissa toisistaan pienet (marokkolaiset) ja isot (kenialaiset) laihat mustat miehet. Minusta kun ne ovat niin samannäköisiä. Pesäpallokausikin on lähtenyt hyvin käyntiin ja Vimpeli on taas kärkitaistelussa. Alkupelien jälkeen äiti oli kyllä vihainen, kun vimpeliläiset olivat niin saamattomia, kun eivät tehneet tarpeeksi juoksuja. ”Kyllä kun on aikuiset miehet isolla rahalla sinne ostettu, niin pitäisi jotain saada aikaiseksi”. Parkanon takavuosina niin ankea kylänraitti on hyvin maisemoitu ja on nyt suorastaan viehättävä kesäkaupunki, on vettä, koivukujia, suihkulähteitä ja vaikka mitä. Tai no, eipä siellä ihmisiä juuri näy.
Parkanossa kyllä panin merkille senkin, kuinka rehevä ja runsas on etelän kesä. Lapin kesä on erilainen, niukempi lehvästöltään, mutta keskiyön aurinko värjää ne varvut satoihin eri sävyihin vuorokaudenaikojen vaihdellessa.
Helsingissä juoksin lääkäriltä toiselle. Onneksi ei ollut kaihia. Näkökenttäpuutoksetkin olivat pysyneet melkein ennallaan. Mutta sainpa sitten tilalle toisen taudin. On keväästä niin niveliä kolottanut ja niinpä sain aikaiseksi röntgenkuvauttaa käden ja mikäpä siellä muuta oli kuin nivelrikkoa. Lienee takavuosien jättikortisoniannokset tehneet tihutöitä. Vaihteeksi olisi mukava saada diagnoosia sellaisestakin taudista, joka voi ehkä parantua eikä vaan pahentua.
Käväisin golf-kentän rangella lyömässä seitsemän palloa, enkä kyllä osunut kunnolla kuin yhteen. Eikä olisi enempää jaksanutkaan. Puttailin vähän ja siinä oli jo parempaa jälkeä. Toivon mukaan vielä joskus 9 reikää taas jakaisin jossain vaiheessa. Ja klubiravintola yllätti, keitto ja salaatti oli todella herkullista. Päätettiinpä poiketa lounastamaan sinne vähän useamminkin. Myös uusi a la carte kesämenu vaikutti kiinnostavalta.
Helsingissä Laurin kirjajuhlissa oli Duodecimin toimitusjohtaja ynnä kustannustoimittaja Marita Komi, joiden kanssa juttu taas kummallisesti luiskahti kirjaideoihin. Miten ollakaan, kehittyi ajatuksenpoikanen edelleen. Jospa siis palaisin taas potilas-lääkärisuhteeseen, jossa vielä riittää penkomista. Mutta siis vaan ihan pieni ja hilpeä juttu. Never say never. Jotenkin vaan jo automatkalla kotiin ajellessa pääsi vähän idulle. Murun kanssa skypessä juteltiin ja eikä mitä, rakas lapsi oitis laittoi sunnuntain Guardian-lehdestä kolumnin, jossa vuorovaikutusta pohdittiin terävästi ja jatkokehittelyn arvoisesti. ”Oletko kysyjä vai arvailija”. Karikin innostui tästä aiheesta niin, että tavanomaisen toppuuttelun sijasta melkein patistaa. Mutta en ole vielä mitään päättänyt, eikä vielä mitään ole sovittukaan. Pitää nyt ensiksi tehdä nämä neljän vuoden aikana hunningolle jääneet kotityöt ajan tasalle. Juuri äsken, kun sanoin itselleni, että en minä nyt enää taida jaksaa aloittaa ja pysyn lujana kirjoittamisen houkutuksille, läpsähti sähköpostiin viesti (josta muutaman rivin tähän kopioin) ikään kuin loppukevennykseksi.
"Luen juuri kirjasi: Sumutettu sukupolvi ja pidän siitä, kuten kaikista kirjoistasi ole pitänyt :-) Yöpöydälläni on ne kaikki ja ajattelin lueskela uudelleen taas. Kiitos, että olet jaksanut kirjoittaa niin ihania kirjoja!"

Aamulla on varhainen herätys ja lähdetään Parkanon suuntaan Inkeri-äitiä tervehtimään. Sieltä jatketaan lauantaina ylioppilasjuhliin Länkipohjaan ja illaksi Helsinkiin. Seuraava viikko onkin varsinainen HUS-viikko. Maanantaina Silmäklinikan tutkimuspolilla silmänpohjan kuvaus. Keskiviikkona on Lauri. A. Laitisen kirjan ”HUS siunatkoon” julkistamisbuffet-illalliset Espoossa. Torstaina jo kello 7.50 on ensimmäinen silmänpaineen mittaus Silmäklinikalla, joita tehdään pitkin päivää, kunnes kello 13.30 lääkäri ilmeisesti kertoo, onko minulla viherkaihi vai mistä syystä näkö on niin huono.
Perjantaina 8.30 ollaankin jo osastolla 102, josta saanen immunoglobuliini-tehotipat, joilla varmaan jaksankin hyvin istua autossa 900 kilometriä kotiin Kittilään. HUS siis siunannee.
Tänään lähti iloinen ryhmä kotimatkalle virkistyslomalta. Hullu Poro oli tehnyt olomme kotoisaksi. Virkistyspäivien ohjelma oli hiukan erilainen. Uutta ohjelmassa oli Iiris Palosaaren runohetki, joka oli kovin tykätty tilaisuus. Mukava yllätys oli se, että Hullun Poron sesonkityöntekijät keräsivät talvisesongin päättäjäisissä Kittilän Ihmisille tippikassastaan lähes 400 euroa, jonka Päivikki täydensi tasaan 500 euroksi. Lämpimät kiitokset.
Tiensuun Reijohan on perustajajäseniä ja hallituksessa nytkin varajäsenenä. Me emme Karin kanssa tienneetkään, että Reijo on kokenut ja taitava opas. Reijo veti opastetun kävelyretken Sirkan kylään, joka oli hieno kokemus. Kirkkoretkellämme saimme taas mainiot kirkkokahvit Sokos-hotellissa, ja hotellinjohtaja Katja Laitinen esitteli kiinnostuneille myös hotellin huoneita. Sylvi Holck oli hakenut veljensä Niilon soittamaan haitaria, ja niinpä meillä oli kahvikonsertti ja yhteislaulua. Jälleen kerran on todettava, että Sylvi on meille todella arvokas voimanpesä. Hän huomaa, jos joku tarvitsee apua ja ratkoo kaikki vastaan tulevat pikkuprobleemit taidolla. Kun paikalla on useita varsin ikääntyneitä, ehkä heikkonäköisiä, huonokuuloisia tai liikuntarajoitteita, on yhtä jos toista pientä säätöä tarpeen. Mutta nyt HUS, matkaan.

Eilen olin onnesta mykkyrällä. Aamulehti julkaisi arvostelun Sumutetusta sukupolvesta, ja tällä kertaa arvostelija oli ymmärtänyt, mitä olin kirjallani tarkoittanut. Periaatteessa pitäisi osata suhtautua arvosteluihin tyynesti ja ammattimaisesti ymmärtäen, että kritiikin pitääkin olla kriittistä, että sitten jatkossa osaisi kirjoittaa paremmin. Olin jo ehtinyt pahoittaa mieleni Keskisuomalaisessa, Etelä-Suomen Sanomissa ja muissakin maakuntalehdissä julkaistusta Tuomo Takalan kirjoittamassa arvostelusta. ”Sillisalaattia, jankuttavaa paasaamista” ja muuta mieltä ylentävää. Moitteita tuli siitä, että ”yksikin luku on vain sivun mittainen”. Oikein tarkistin, olisiko ollut näin. Eipä ollut. Takala ei taida ymmärtää, mikä on luvun ja väliotsikon ero. Käytän kirjoittaessani väliotsikoita. Minä nimittäin tykkään väliotsikoista. Mutta eipä niistä kaikkien tarvitse tykätä. Parkanossakin Inkeri-äiti oli oikein ilahtunut.

Tänään tulee 36 ikäihmistä Hulluun Poroon ja ohjelma on taas hiukan erilainen. Iris Palosaari lausuu runoja, on karaokea, haitarin soittoa ja tietysti muistelua. Oltiin Karin kanssa oikein telkkarissa. TV2:n SuomiExpressissä saatiin kunniakirja Kittilän Ihmiset ry:n perustamisesta. Onhan se mukava saada kiitosta. Yleensä kun moittiminen on niin paljon yleisempää.
Yhdistyksessä on nyt yli 200 jäsentä. Se on melko mukava lukumäärä, ottaen huomioon, että yhdistys rekisteröitiin vajaa vuosi sitten. Etenkin Kittilän ikäihmisiä on liittynyt viime viikkoina jäseniksi kymmenittäin. Eli idea etenee juuri niin kuin pitääkin, tästä tulee kansanliike. Myös yhteisöjäseniä on tullut mukavasti. Yritysten logot ovat nettisivuilla, että kannattaa kannattaa kannattajia.
Pariisista piti kirjoittaman. Niin, tärkein uutinen on tietysti, että tytär on nyt Ranskan valtion virkamies ja sai vakituisen paikan pariisilaisyliopistosta. Loppuu tuo ainainen pätkätyöläisyys ja kiertolaiselämä. Juu, minulle sopii kuntolomiksi Lontoo, Pariisi ja Rooma. Tuleepa käveltyä. Erityisen hieno kävely oli latinalaiskorttelista Seinen yli Louvreen. Louvren käytäväholveissa soitti mielenkiintoinen yhdistelmä: sello ja pasuuna. Olivat niin totta vieköön taitavia, ettei millään olisi malttanut jatkaa matkaa. Mentiin syömään Cafe de la Paix’hin. Oli muuten tosi hyvää, loistava palvelu ja hieno paikka. Siellä kannattaisi kokeilla kahden ruokalajin illallista ennen kello 19.30. Suomalaisille se on ihan sopiva ruokailuajankohta, pariisilaiset kun tulevat vasta myöhemmin. Varhainen illallinen on 33 €, että hihta-laatusuhde on kohdallaan.
Vanha suosikkimme Brasserie Lipp on mennyt alamäkeen, oli huono ja kallis, tunnelmakin oli vähän lässähtänyt. Siellä oli vain turisteja, kun takavuosina sinne ei turisteja edes huolittu kuin valikoiden. Lipp oli aikanaan presidentti Mitterrandin kantaravintola.
Ransu ehdotti meille Closerie Lilasia Luxemburgin puiston lähellä. Ehdottomasti hieno paikka. Näyttää valtaeliittikin siitä tykkävään, lounaalla oli ainakin Jaques Delors. Mutta varata pitää. Sehän on hyvien paikkojen huono puoli, että pitää varata, huonoihin mahtuu kyllä. Paitsi että Lontoossa on nykyisin myös paikkoja, joihin ei oteta varauksia, pitää jonottaa. Mekin Covent Gardenissa yritimme sellaiseen, mutta kun kuulimme jonon kestävän kaksi tuntia, niin luovutettiin.
Mutta nyt Hulluun Poroon vieraitamme vastaanottamaan!

Euroopan turnee päättyi Lontooseen (kirjoitan muistakin välietapeista). Rakas lapsemme Muru suunnitteli meille loisto-ohjelman. Marks & Spencerin vaateosastolle tietenkin piti mennä. Shoppailu on minulle nykyisin hyvin stressaavaa. En nimittäin osaa päättää, enkä tiedä, mikä sopisi. Muru siis kävelee edeltä, noukkii henkarin sieltä ja toisen täältä. Meillä oli 9 vaatekappaletta mukaan sovituskoppiin. Sitten Muru vielä haki kolme lisää. Näistä ostettiin neljä: kaksi nättiä t-paitaa, mekko ja farkut ja tietysti neljät kalsarit. Kari sai kaksi villapaitaa ja kahdet housut. Kassalla yhteissumma oli vähän yli 200 puntaa. Lontoo on siis edelleen edullinen ostospaikka.
Sitten jatkettiin Rigby & Pellerille, pubissa huilattiin puolikkaan verran sitä ennen. 10 minuuttia, kolmet liivit, valkoiset, mustat ja sinisenkukalliset. Maksoi enemmän kuin Marks ja Sparks, mutta ehdottomasti hintansa väärti. Ylävartalon läskit asettuvat huomattavasti paljon oikeammille paikoille. Tissiliivikaupan jälkeen nautittiin Wolseleyn Afternoon High Tea samppanjan kanssa. Parikymmentä vuotta sitten kävimme siinä vieressä Ritzissäkin, mutta se on nyt pois muodista. Wolseleyn tee tarjoillaan hopeakannuista siivilän läpi, voileivät, leivokset ja sconesit nätisti kolmikerroksisella tarjottimella. Mielenkiintoisen näköisiä ihmisiä.
Kävimme myös ohikulkiessamme Royal Academy of Artsissa, jossa oli hurjan mielenkiintoinen non-conformist venäläistaidetta Perestroikan ajalta. Hurjan mielenkiintoinen näyttely, mutta meni ehkä hukkaan Lontoossa, eivät he ison karhun naapurissa elämästä mitään ymmärrä. Toivottavasti Kiasma tai joku fiksu paikka Suomessa ymmärtää hankkia sen näyttelyn. Minähän en nykytaidetta ymmärrä, mutta siellä oli oivalluksia, jotka herättivät ajatuksia.
Äitienpäivänä käytiin tietysti Sunday Roastilla pubissa Hampstead Heathin reunalla. Sitten kävelimme Kite Hillille, mutta vain kaksi leijanlennättäjää oli paikalla. Se on Somerset Maughamin novellin ”The Kite” tapahtumapaikka. Pitääpä lukea se mainio novelli uudestaan.
Kerroin, että haluan jonnekin, mikä on nyt muodikasta. Niinpä otimme pirssin melko rähjäisen näköiselle alueelle, Kingsland Roadille. Viet Grill on hyvä ravintola. Vietnamilaisruoka on nyt muodissa. Se on kevyempää kuin muu itämainen. Summer Rollsit ovat tosi hyviä.
Yhtenä iltana ei oltu varattu ravintolaa ja syötiin keskinkertaista huonompaa turkkilaista Covent Gardenissa. Lontoo on hieno kaupunki, mutta siellä pitää tietää minne menee, ja jos aikoo mennä, on varattava aika. Niin tissiliivin sovitukseen, teelle kuin ravintoloihin. Muru oli onnistunut googlettamaan expediasta meille erikoistarjouksen Renessaince Chancery Court Hotelissa, jossa livreepukuiset ovimiehet aukoivat ovia ja pokkuroivat. Elimme siis ihan herroiksi.
Seuraavaksi kerronkin Pariisista.

Tuhkapilvien alta ajelimme Helsinkiin. Siellä oli monenlaista kiirettä. Sentään sain jotain aikaiseksi: siivosin komerot, jotka olivat lokakuun 2008 muuton jäljiltä edelleen mullin mallin. Aivan ylellistä, kun löytää tavarat ilman hermoromahdusta ja kaikkien kaappien myllertämistä.
Kari on usein hermostunut kaappien siivoilusta, mutta joutui myöntämään, että mukavaa on. Melkein kaikki kravattinsa olivat olleet hatturasiassani muutaman vuoden. Eipä niille juuri olisi käyttöä ollutkaan. Kerran hautajaisiin jouduttiin lainaamaan mustaa kravattia naapurista.
Kirjallisella sektorilla oli kiinnostava kirjailijailta: Aila Meriluoto, Eeva Kilpi, Panu Rajala, Hilkka Olkinuora ja Satu Salonen. Tila oli tupaten täynnä, vaikka ei kai sinne mahtunutkaan kuin noin sata henkeä. Uskomattoman hauskoja naisia nämä suuret kirjailijattaret. Eeva Kilpi hankki tilaisuudesta ”Sumutetun sukupolven”. Olipa mukavaa kirjoittaa omistuskirjoitukseen ”kunnioittavasti”. Sitä kun yleensä käytetään tyhjänpäiväisenä fraasina, mutta joskus sitä voi ihan oikeasti tarkoittaa. Panu Rajalan kanssa olimme vankasti samaa mieltä, että hyvä tietokirja on sellainen, jota lukee huvikseen ja sitten tieto tulee kaupan päälle.
Oli myös mieltä ylentävää, kun tilaisuuteen oli tullut muutama lukija, jotka tulivat kirjoistani kiittämään. Etenkin Pääteos tuntuu olleen tärkeä apuväline perheen muistisairauden kanssa taistelussa ja potilaan ymmärtämisessä.
Nyt on hyvä olla takaisin Levillä. Helsingissä kävin lääkärissä ja verenpaineet olivat 160/105, mikä lääkärin mielestä oli liikaa ja kehotti mittailemaan paineita muutaman viikon ja sitten päätetään, pitääkö lääkitä. Helsingissä ne pysyivät noissa lukemissa, mutta jo vuorokausi Lappia pudotti lukemat nätisti 135/80. Pitänee sanoa Käypä Hoito- suosituksia tekeville, että Lappiin muutto on hyvä lääke, mutta sitä ei taida Kela korvata.
Seuraavaksi teen pienen matkapäiväkirjan Pariisi-Winchester-Lontoo kiertomatkalta. Siellä tapahtui monenlaista kiinnostavaa, joten pysykääpä kuulolla. Aion kirjoittaa blogiin miltei joka päivä.

Luojan kiitos, kirjoitan pelkästään intohimosta ja innostuksesta, toimeentuloni olen aikanaan hankkinut ihan muista asioista. Tietokirjailijaliiton jäsenenä tein Sanasto-sopimuksen, jolla haetaan tekijäkorvauksia kirjastoista lainatuista kirjoista. Ennen puhuttiin kirjastokorvauksista, jotka eivät olleet kirjastokorvauksia, vaan toimeentulotukea pienituloisille kirjailijoille. Sanasto-sopimuksessa ei kysytä varallisuus- ja verotustietoja. Vuonna 2006 ilmestyi Sairaan hyvä potilas, joka päätyi Tieto-Finlandia ehdokkuuteen loppuvuodesta ja oli kaikissa kirjastoissa hyvin lainattua (toivottavasti myös luettu) vuonna 2007. Monen sadan kirjan ympärivuotisesta lainauksesta sain tililleni 19,41 €. Sen verran taloushallintoa edelleen ymmärtänen, että tuon korvauksen laskeminen, maksattaminen ja muu byrokratia oli vähintään 100 €.
En silti ole kateellinen, sillä onneksi toistaiseksi olen kirjoittanut kirjoittamisen ilosta ja sanomisen tarpeesta. Mutta ainahan se kiinnostaa, lukeeko kukaan. Ja palautteesta tykkään erityisesti. Näillä nettisivuilla on osoite, jonne voi kertoa kirjan herättämistä ajatuksista.
Facebookin kautta on tullut palautetta. Näyttää olevan kahdenlaisia lukijoita: jotkut lukevat yhdeltä istumalta, kun tarina vie mennessään. Sitten luettuaan hoksaavat, että siinäpä tuli seassa paljon sellaista asiatietoa, joka oli tarpeellista ja mielenkiintoista. Näinhän atomipommin keksijä, fysiikan nobelisti Richard Feynmankin kirjoittaa. Hauskan jutustelun ohessa oppii uusia asioita. En ole lukenut Feynmanin kvanttifysiikan oppikirjaa, mutta jotain siinä täytyy olla. Tyttärenikin halusi fyysikoksi valmistuttuaan (huom. arvosanalla First) Feynmanin kootut teokset. Eli hyvää kirjaa lukee omasta halustaan, ei pakosta. En nyt sentään Feynman ole, mutta tietokirjat pitäisi kirjoittaa feynmanilaisesti: hauskasti, omaan ajatteluun haastavaksi.
On toinenkin tapa lukea Sumutettua sukupolvea. Suomenkielenopettaja-lukija sanoi kirjaa haastavaksi. 1950-luvun muistojen kohdalla tuli omat muistot mieleen, työelämäkysymyksiä, varsinkin koulutuspolitiikan kohdalla pysähtyi itse miettimään, onko samaa mieltä vai eri mieltä.
No, nämä nyt vaan on kehuja. Kritiikkiä on näkynyt netissä kommunistien keskustelupalstalla, missä on tullut kannanottoa siihen, että sanoin työn olevan moneen asiaan hyvä lääke. Siinä sitten minua verrattiin jo Hitleriin ja ”Arbeit macht frei” -sloganiin. Onhan tässä maassa toistaiseksi sanan- ja ajatuksenvapaus.
Lopuksi vielä Kittilän Ihmisten asioita. Kesäkuun alun virkistysloma ikäihmisille on Hullussa Porossa. Seuraavaksi on Suuret Aikuistentanssiaiset Levin Panorama-hotellissa.
Viikonloppuna lähdemme Helsinkiin, mistä jatkamme vapuksi Pariisiin. Pariisista vanhaan kotikaupunkiimme Winchesteriin ja sitten viikonloppu Lontoossa. Kansainvälistymisen yksi ongelma on siinä, että viisaat ja hyvin koulutetut lapsemme jäävät maailmalle. Jyväskylän Yliopisto sai vanhojen Neuvostoliiton velkojen maksuna hiukkaskiihdyttimen viime vuonna. Siellä olisi ollut fyysikon paikkoja auki. Englannissa, Sveitsissä, Itävallassa ja Ranskassa niitä hommia tehnyt tytär ei olisi voinut virkaa hakea. Ongelma oli Suomen kansalaisuus. Suomen kansalaiselta kun edellytetään ruotsin kielen taitoa. Ruotsiksihan Jyväskylän venäläismasiina pitää osata käyttää. Täydellinen suomen, ranskan ja englannin kielen taitohan on Jyväskylässä tarpeeton. Ruotsia pitää osata.

Pääsiäisen hyvä puoli Levillä on siinä, että puoli Suomea vääntäytyy tännepäin ja niinpä sosiaalinen elämä on vilkasta. Pikkuveli perheineen ja kummityttö perheineen jo lähti. Paitsi että kummitytön alle kaksivuotias Iina valloitti sydämet ja sai aikaan pahanlaatuisen mummutaudin.
Kirjastakin on tullut jo palautetta: 87-vuotias Laura kiitteli kirjasta: ”Kyllä sinä olet viisas. Milloin tulee lisää?” Hangasvaaran Eeva-Liisa pohdiskeli, onko sopivaa sanoa kirjasta, että se on helppolukuinen. Helppolukuisen ei tarvitse silti olla heppoinen. Oikeastaan kirjoittaessani tein töitä juuri sen eteen, että kaikki tarpeettomat sivistyssanat tuli saneerattua pois. Sivistyssanojen, konsulttijargonin ja virkamieskapulakielen viljely on mielestäni vain osoitus kirjoittajan laiskuudesta ja turhamaisuudesta. Jos on jotain sanottavaa, pitää osata sanoa selvästi. Tässäpä lienee Timo Soinin poliittisen menestyksen salaisuus.
Kari oli kierrätyspisteellä käydessään nähnyt Paavo Lipposta. Paavo oli kusettamassa yksivuotiasta koiraansa kun perheen naisväki nautti lomastaan. ”Tällaista se on”, sanoi Paavo. Hän oli ”Sumutetun sukupolven” jo hankkinut ja vähän selaillutkin. Timo Relander soitteli myös kirjapalautetta ja moitti, että olin sensuroinut häntä koskevat komplimentit, vaikka olin niitä kirjoitusvaiheessa luvannut. Olisihan voitu ymmärtää väärin, kun olin sanonut, että henki salpaantui ensi tapaamisella – oli niin pitkä ja komea. Eihän sellaista nyt sovi kirjoissa sanoa. Olivat Hannelen kanssa vieneet kirjan tuliaisiksi Eero-piispalle.
Kittilän Ihmisten jäsenhankinta sujuu mainiosti: pääsiäissesongin aikaan Kari on hommanut paljon uusia jäseniä. Eilen olimme taas kerran Petri Laaksosen hienossa konsertissa Marian kappelissa. Illalla konsertin jälkeen filosofoimme perusteellisesti Petrin ja säestäjä-Matin kanssa . Tulimme siihen tulokseen, että ehdottomasti tarvitaan aikuisten laulukirja, joka on nuotitettu yli 80-vuotiaan lauluäänelle sopivaksi. Sellainenhan tarvitaan kaikissa eläkeläiskerhoissa, palvelutaloissa ja dementiayksiköissä. Mattihan sen saattaisi tehdäkin. Pitää nyt vaan käynnistää kaikki verkostot, että saadaan kunnon apurahat tarkoitukseen. Laulukirja on tarpeellinen, sellaista tarvitaan kipeästi. Mutta siihen liittyy paljon uraauurtavaa työtä. Lastenkulttuuria kyllä tuetaan, mutta oletteko kuulleet vanhusten kulttuurista – saati sitten dementiakulttuurista?

Tulipa käytyä Helsingissä ja Jyväskylässä. Olikin oikein julkkispainotteinen matka. Malcolm Cladwell kirjoitti jo muutama vuosi sitten menestysteoksen, jossa hän painotti sitä, että pitäisi luottaa ”gut feelingiin” eli ensireaktioon. Kittilän kentällä Helsinkiin lähtiessäni oli Riekkisen Willen näköinen mies. Jos olisi ollut Helsingin tai vaikkapa Heathrow’n kentällä, niin olisin mennyt heti tervehtimään. Minä vaan ajattelin, että eipä sitä nyt arki-iltana Kittilän kentällä ole väärän hiippakunnan piispalla mitään tekoa. Kuitenkin asia sen verran vaivasi, että koneesta pois lähtiessäni ajattelin kysäistä. Olihan se Wille, hänkin oli tuumannut, ettei se Satu nyt Kittilässä voi olla. Saavuin siis Helsinkiin ihan piispallisen halauksen saattelemana. Samalla kyllä vähän murehdin sitä, että kun Huovisen Eero Helsingissä jää eläkkeelle ja Willekin lähenee uhkaavasti eläkeikää, niin meille jää piispoiksi enää pikkuvirkamies-konttoristeja, joista ei ole kirkkorahvaassa herättämään minkäänlaisia tunne- tai uskonelämänliikahduksia. Joka paikassa mennään hallintovirkamiesten ehdoilla.
Jyväskylän kirjamessuilla oli paljon väkeä. Junassa olikin samassa vaunussa Ritva Oksanen, jonka kanssa kuulumiset vaihdettiin. Hän oli kovasti innoissaan uudesta näytelmästä Hämeenlinnassa.
Koska kirjamessuilla on kolme kilpailevaa estradia, tunsi olevansa karjamarkkinoilla testaamassa mediaseksikkyyttään. Oli siellä sentään katsomo melko täynnä. Sumuinen ja sateinen Jyväskylä tuli nähtyä. Tapasin serkkuanikin ja katsottiin vanhoja valokuvia, joista kävi ilmi, että viimeksi olin Jyväskylässä vuonna 1983. Eikä siitä tuntunut niin kauan olevan. Helsingissä oli monenmoista kiirettä.
Olin myöhäisellä lounaalla Kosmoksessa ja sielläpä oli Jari Tervo, Kari Peitsamo ynnä muita taistolaiskulttuurieliittiä, joten ajattelin olevani kulttuuri-ilmapiirissä, tosin ihan eri seurueessa. Paluulennolla oli samassa koneessa Mikko Alatalo. Eduskunnassa on pitkät kesä- ja joululomat, eikä näytä pääsiäislomissakaan olevan moittimista.

Kari kävi kuuklaamassa, onko kirjaani missään noteerattu. Olinpa lentää selälleni, kun Radio ykkösessä näkyi tällainen:

Punnittuja lauseita päivän mietteeksi maanantaista lauantaihin klo 11.55 - 12.00
Viikko 12
Maanantai 22.3. 2010
Otteita professori Pekka Himasen teoksesta "Kukoistuksen käsikirjoitus" vuodelta 2010.
Tiistai 23.3. - torstai 25.3.2010
Otteita talousjohtaja Satu Salosen teoksesta "Sumutettu sukupolvi" vuodelta 2010.

Pitää nyt olla ihan varuillaan, ettei pääse ylpistymään. Kyllä minä pienenä muistan, kuinka radiosta tuli päivän mietelause. Jännityksellä nyt sitten odotellaan, mitä ovat katsoneet mietelauseeksi noteerattavaa. Että sitten vaan ensi viikolla miettimään…
Muuten kaikki hyvin. Ensi viikolla lähden taas Helsinkiin, pitää käydä vähän lisäkokeissa labroissa ja sitten suunnistaa Kirjamessuille Jyväskylään. Saa nähdä, millaiset Kirjamessut Jyväskylässä on. Helsingin kirjamessut alkaa olla jo niin iso ja meluisa tapahtuma, että jos olisi taipumusta paniikkihäiriöön, niin sielläpä on otollinen paikka panikoitua. Saa nyt nähdä, kulkeeko juna, vai jäädäänkö välille. Eipä olisi arvannut, miten junamatkailustakin voi tulla näin yllätyksellistä.

Blogi on jäänyt vähemmälle hoidolle. Oli kirjan kanssa kiirettä. Nyt kuitenkin se on jo taitettu ja julkistamispäivä on maaliskuun kolmas. Sivuja kuulemma tulee yli 290, vaikka olin ajatellut kirjoittaa ihan pienen pamflettivihkosen. Sivumäärää tosin lisää se, että toivoin isohkoa kirjasinkokoa. Minulla kun on myös ikääntyneitä lukijoita. WSOY otti toivomukseni huomioon. Nyt sitten on kirjailijantyöt tehtynä.

Myös Kittilän Ihmisille kuuluu hyvää. Uusia jäseniä on tullut, nyt meitä on jo 160. Kukapa olisi uskonut vajaa vuosi sitten, kun toimintaa käynnistettiin.

Viime viikolla oli pianokonsertti Oloksen Polar-Centerissä. Konserttimatka syntyi puolivahingossa. Kari sattui tapaamaan Särestön Kamarikonserttien toiminnanjohtaja Maarit Rajamäen. Kuinka ollakaan puheenaihe siirtyi Kittilän Ihmisiin. Siitä syntyi ajatus siitä, että voisimme saada ikäihmisille ilmaisia lippuja konserttiin.

Hiukan arvelutti, olisiko kello 20 alkava pianokonsertti vanhuksia kiinnostavaa. Kittilän Ihmisiä oli lopulta konsertissa lähes 70. Konsertista muodostui lopulta varsinainen juhlapäivä. Levi Summit tarjosi ensin illallisen kello 17, ettei tarvinnut matkaan lähteä tyhjin vatsoin. Gondolihissin liput saimme Vietnamin kautta, sillä Palosaaren Jouni oli siellä puheluun vastatessaan. Pasmalta tuli hieno bussi. Perillä Oloksella Lapland Hotels tarjosi kahvit ennen konserttia. Kiitokset. Missä muualla maailmassa tällaista voisi tapahtua? Eipä muualla kuin Kittilässä.

Bussimatkalla laulettiin Sylvi Holckin johdolla. Sylvi on ehtymätön tarmonpesä yhdistykselle. Pianokonserton lisäksi oli siis muutakin musikaalisuutta. Birit-Anni Padar lauloi matkalla saamenkielisiä lauluja. Kittilän aikuisväestö (en tykkää sanonnasta vanhus, eivät nämä energiset aikaihmiset ole mitään vanhus-ressukoita, vaan ikääntyneitä aikuisia) on erittäin musikaalista väkeä.
Seuraavaksi onkin suunnitelmissa Aikuistentanssit.

Tulipa käytyä Helsingissäkin. Siellä kaikki hyvin, paitsi että Helsingin kaamos on huomattavasti Lapin kaamosta ankeampaa, vaikkakaan ei välttämättä yhtä pimeää. Kävin WSOY:n kuuluisilla glögeillä, missä oli paljon kuuluisia ihmisiä Jari Tervosta alkaen. Olipa se hauskaa katsella kulttuuriväen rientoja, vaikkakaan en oikein tunne kuuluvani joukkoon. On todettava, että WSOY:n glögi on tosi hyvää, se ei ole ollenkaan öklön makeaa. Sain tietää, että se on tehty Alkon valkoiseen glögiin terästäen hiukan kossulla ja konjakilla. Taidanpa kokeilla. Vähän ehdin Liisa Keltikangas-Järvisen kanssa jutella ihmisten erilaisuudesta, ja ajatustenvaihto oli vähintään virkistävää.
Kävin myös Kustannus Oy Duodecimin jouluglögeillä, missä olivat lääketieteen dignitäärit Risto Pelkosesta ja Pekka Puskasta lähtien. Hyvät oli sielläkin tarjoilut. Duodecimissa oli hiukan kodikkaampaa, mutta enpä nyt taida enää lääketieteestä kirjoitella.

Kittilän Ihmiset ovat nyt hyvin ansaitulla joulutauolla. Yhdistyksen toiminnassa onkin oleellista se, että on aktiivitoiminnan aika, ja sitten taas välillä saa huokaista. Monessa toiminnassa kun on kiinni viikosta toiseen, ja se ei aina kaikille sovi.

Nyt yhdistyksellä on 133 jäsentä, joista runsaat viisikymmentä on Helsingistä. On tosi hienoa, että mukana on paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät välttämättä Kittilässä koskaan käy, mutta pitävät yhdistyksen ideaa niin hyvänä, että haluavat olla mukana. Hyvä ideamme on aika hyvin tullut huomatuksi, ja muuallakin suunnitellaan vastaavaa toimintaa. Toivottavasti tämä leviää Leviltä koko maahan.

Levin Matkailu Oy täytti 20 vuotta ja juhli komeasti. Levin Matkailu pyysi osoittamaan huomionosoitukset Kittilän Ihmisille, ja saimmekin 1 810 euroa. Kiitokset niin Levin Matkailulle kuin lahjoittajille.

Pyrimme pitämään yhteyttä jäseniimme sähköpostilla, sehän on helppoa ja edullista. On kyllä ihan mukavaa, että monet lomilla olleet syrjäkylien ikäihmiset ovat halunneet liittyä yhdistykseen. Heitä on runsaat 20. Sen vuoksi yritämme pari kertaa vuodessa kertoa kuulumisia kirjeellä. Kari meni Levin postiin hakemaan merkkejä ja kuoria postitukseen, ja postinhoitaja lahjoitti kuoreet ja postimerkit. Tämä olkoon taas yksi esimerkki Levin yrittäjien yhteishengestä.

Könkään kyläyhdistys järjesti perinteiset puurojuhlansa ja siellä kerättiin puurokolehti Kittilän Ihmisille ja saimme 167,20 euroa! Kiitokset siis Könkään suuntaan.

Tässä ollaan jo joulun odotuksessa. Eniten odotetaan tietenkin tyttäriä Pariisista ja Lontoosta. En ole erityinen jouluihminen, joka osaisi tehdä monimuotoisia koristeluaskarteluja. Joulussa on tärkeintä yhdessäolo ja perinteiset jouluruuat, joita ei Pariisista ja Lontoosta saa. Erityinen omatekoinen joulutraditio on kinkun paisto ja maisto aatonaattona. Joulusinapin teen äidin ohjeen mukaan, sitten ostetaan kaupasta joululimppu, ja syödään kinkkua kuumana heti, kun se on otettu uunista. Kinkku maistuu ihan erilaiselta tällä tavoin. Siinä on mukava kääriä paketteja ja kuunnella vähän joululauluja kinkun tuoksussa. Hiukan voi glögiäkin maistella, ehkä sitä WSOY:n reseptiä. ”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”.

Kittilän Ihmisten logo on todella hieno, kiitos vielä Avalonille tarpeellisesta ja kauniista lahjasta. Jäsenemme Katju Holkeri tiesi, mistä saa lainata rintanappien tekokoneen. Suomessa kaikki puhuvat vanhusten asiasta, mutta tekijöitä on vähän. Katju kääri hihat ja järjesti kotonaan rintanapintekotalkoot ja saimme lahjaksi hienoja rintanappeja. Well done! Kiitokset Helsingin suuntaan!

Meillä olikin kova pohdinta siitä, mitä napeilla on viisainta tehdä. Ovat ne niin kivan näköisiä, että ovat ihan oikeasti kaunistus pusakan rintamuksessa. Olisi niitä voinut alkaa myymäänkin, mutta sitten olisi tullut liikevaihtoverot ja kova byrokratia. Jostain syystä Suomessa sana ”yleishyödyllinen” on aika huonossa huudossa, joten aito hyväntekeväisyys on tehty aika konstikkaaksi. Meillä kaikki varat menevät ihan lyhentämättöminä vanhusten lomien hotellikuluihin (jotka siis ovat hotellin omakustannushinnat).

Nyt Kittilän Ihmisten rintanappeja on monissa paikoissa asiakaspalvelutehtävissä olevilla. Palosaaren Jouni määräsi oitis kaikki suksivuokraamoiden ja rinnehissien henkilökunnalle napit käyttöön. Kun joku kysyy, ”mikä nappi tuo on”, annetaan mukaan pieni kortti, jossa on yhdistyksen nettisivun osoite. Uskomme, että uteliaisuuttaan moni käy katsomassa nettisivut, ehkä päättää liittyä jäseneksikin. Ja eikös ole oikeastaan hienoa, että Levi on nyt maailman ensimmäinen matkailukeskus, joka tekee tällaista uraa uurtavaa vanhustyötä. Ollaanpa siis ihan reilusti ylpeitä itsestämme.

Huomenna Tanja Poutiainen nähdään maailmancupissa. Kansainvälinen lehdistökään ei voi Levillä olla huomaamatta Kittilän Ihmisten rintanappeja siellä ja täällä.

Olipa se aikamoinen urakka, lokakuun lomaruuhka. Mutta se oli myös hieno kokemus. Lähdimme Karin kanssa Helsinkiin ”lomalle”. Lähipäivinä yritämme saada aktiivitoimijat koolle ja katsotaan, mitä olemme oppineet ja mihin suuntaan kehitellään toimintaa ensi vuonna. Mutta näyttää vankasti siltä, että Kittilän yli 75-vuotiaita on noin 450, ja jospa keskitymme heihin. Omaishoitajatkin tarvitsisivat virkistäytymistä paikallisella lyhytlomalla, mutta sen kehittely vaatii jo enemmän osaamista.

Meillä on jäseniä jo toista sataa. Jäsen numero sata oli Pellon apteekkari Tarja Sinikka Heikkinen. Muutenkin uusimmat jäsenet ovat iloksemme meille ennestään vieraita. Tämä tarkoittaa sitä, että Kittilän Ihmiset verkostoituu, ja uusia jäseniä tulee muualtakin kuin Sirkan kylästä tai tuttavapiiristä. Näyttää myös siltä, että aika moni virkistyslomalla ollut haluaa ”panna hyvän kiertämään” ja liittyy jäseneksi.

Lapin Kansa kirjoitti tänään komean pääkirjoituksen. ”Kittilän kunta ja kittiläläisyys saavat positiivisen imagolisän. Kittiläläisyys on tämän jälkeen jotain, johon aiempaa enemmän liittyy kanssaihmisestä välittäminen”. Taidatkos sen paremmin sanoa!

On tullut ”mutkan kautta” tietoa siitä, että edelleen meihin suhtaudutaan vähintäänkin epäillen. ”Joku koira pitää olla haudattuna, kyllä siinä joku rahastaa.” Heti, kun joku kertoo, missä on rahastettu, olisin iloinen ensimmäisenä kuulemaan. On tietysti totta, että Kittilä ja Levi voi saada myönteistä julkisuutta. Eihän vanhuksien virkistäminen ole mikään huono asia. Kun yrityksiltä vaaditaan enemmän sosiaalista vastuuta ja korkeaa moraalia, eikös tämä ole sitä? Onko se paha asia, että jos tekee hyvää, saa hyvää mainetta. Voisihan Kittilä olla huolehtimatta ikäihmistensä virkistyksestä, niin oltaisiin samassa veneessä maan muidenkin kuntien kanssa.

Kittilän Ihmisistä nyt sen verran kuulumisia omista asioista, että kävin Helsingissä hoitamassa asioita. Tapasin myös kustannustoimittajani WSOY:ssä. Siellä tietokirjapuolella en havainnut mitään kapinointia. Tietokirjoissa on tietty se ero, että emme koe olevamme mitään taiteilijoita, vaan aidosti haluamme kirjoittaa sellaisia kirjoja, joita ihmiset haluavat lukea.

On erikseen lääkinnällinen laitoskuntoutus ja veteraanikuntoutus, joita toteutetaan ihan eri periaattein. Kustannuksetkin (jotka maksaa Kela tai muu julkinen instanssi) ovat ihan toista luokkaa. Meillä on vielä se erinomainen etu, että lomia ei tehdä virkamiestyönä, vaan ihan silkasta auttamisen halusta ja lähimmäisen rakkaudesta. Siitä syntyy se pieni ero, joka ei ehkä olekaan kovin pieni.

Olin kuvitellut, että kolmessa päivässä ei tapahdu muuta kuin pikkuisen mielenvirkistystä. Nyt täytyy olla itsensä kanssa eri mieltä. Helsinkiläinen professorijäsenemme muistutti, että ihmisen hyvinvointiin vaikuttaa koettu terveydentila. Eli jos kokee tervehtyneensä, mielentilaa seuraa muu keho. Kun lokakuun viimeinen ryhmä saapui hotelliin, olimme vähän huolestuneita, koska noin puolet liikkui vaikeasti joko keppien kanssa tai ilman. Jollain oli huono näkö tai muunlaista toimintakyvyn vajetta. Torstain palautekeskustelussa meillä oli viisi vuotta nuorempi ja terveempi joukko.

Siteeraan lomalaisten kommentteja:
”Olen nuorentunut monta vuotta”
”Ryhti on suoristunut”
”Olen kävellyt kymmenen kertaa pidemmälle kuin pitkään aikaan”
”Minusta on taas tullut omatoiminen, kun olin jo tullut ihan uusavuttomaksi”

Terveyteen ja toimintakykyyn vaikuttaa tuo koettu terveydentila. Joitain piti tiistaina taluttaa, mutta torstaina jo nousi askel kepeästi. Joillekin piti hakea seisovasta pöydästä ruoka, mutta torstaina se jo onnistui ihan omatoimisesti. Sylvi, joka sentään on ollut ikänsä työssä terveyskeskuksen fysikaalisessa hoitolaitoksessa, on ihan samaa mieltä.

Virkistyslomien suurin menestystekijä on lomalaiset itse. Olemmehan kaikki lehdistä lukeneet, että
yksinäisyys ja juttukaverin puute aiheuttaa masennusta. Nyt kaikki saivat kyllikseen omanikäistä juttuseuraa aamusta iltaan. Ja mikä parasta, sepä ei lisännyt loman kustannuksia yhtään.

Tämän syksyn viimeinen iloryhmä lähtee tänään kotimatkalleen. Mukavaa on ollut, ihan on haikeaa, mutta onpa urakka ollut sen verran vaativa talkooporukalle, että onkin hyvä pitää taukoa. Talkooväellä on ollut paljon tekemistä, varsinkin kun virkistyslomat osuivat parhaaseen hirvenmetsästysaikaan.

Kittilässä on kovin musikaalista väestöä, onhan täällä harmonikansoittotaitokin maan huipputasoa. Ikäihmisemme ovat todella hyviä laulajia. Siinäpä huomattiin, että pitääpä hankkia lauluhetkiä varten laulujen sanoa. Suomesta puuttuu 70+ laulukirja, jossa on yksi kovakantinen nuottipainos ja sitten isolla präntillä painetut laulunsanat vihkosina. Minäpä sitten yön valvottuani innostuin laittamaan sähköpostin Vanhustyön Keskusliiton toiminnanjohtaja Pirkko Karjalaiselle (tietysti Kittilän Ihmisten jäsen) ja kustannuspäällikkö Sari Forsströmille WSOY:hyn ja samana päivänä tuli vastaus, jossa pitävät ideaa erinomaisena. Sekin asia etenee.

Ohjelmaamme on syksyn aikana kuulunut joka viikko käynti Marian kappelissa, joka on ollut tykätty asia. Kirkkoherra-Kerttu on kertonut kiinnostavia asioita kappelin arkkitehtuurista ja esineistöstä, hieno poronnahkainen vihkiryijykin on nähty. On myös veisattu muutama virsi.
Kiitokset Sokos-hotelli Leville, joka on tarjonnut iltapäiväkahvit, nyt kahvitilaisuus oli ajoitettu kirkossa käynnin jälkeen. Kirkkoherra kertoi Kittilän seurakuntaneuvoston tehneen päätöksen liittyä Kittilän Ihmisten yhteisöjäseneksi. Tämä on mielestäni enemmän kuin hieno asia, eli sillä on laajempaa symbolista merkitystä kuin jäsenmaksu. Kiitos!

Kertulle syntyi loistava ajatus Sokos-hotellin kirkkokahveilla. Koska ikäihmiset ovat niin hyviä laulajia ja laulavat mielellään, tarvitaan seniorikuoro. Eiköhän sellainenkin saada syntymään. Mikäpä ei Kittilän Ihmisiltä onnistuisi. Ei vaan aseteta taiteellisia tavoitteita niin vaativiksi, että laulamisen riemu muuttuu työnteoksi.

Levin keskustassa ja Sokos-hotellissa vierailu onkin ollut suosittu ohjelmanumero. Moni ei ole siellä uudessa keskustassa käyneet. Kommentti olikin: ”Ihan kuin olisi ulkomailla ollut”

Ai niin, katsoimme netistä jäsenmäärää, se on nyt 96. Kukahan saa kunnian olla jäsen numero 100?
Mukavaa, että kunnanjohtajakin on nyt virallisesti jäsen.

On olemassa sururyhmiä ja kriisiryhmiä. Mutta tiedetään varmasti, että surun vastakohta on ilo. Sururyhmän vetäjältä edellytetään ammattitaitoa ja terapiakoulutusta. Iloryhmän voi perustaa kuka tahansa. Monella virkistyslomalaisistamme voi olla monenlaista surua tai sairautta. Se mitä me voimme talkoovoimin tehdä on ilon tuominen. Ei siinä tarvita mitään hekottavaa nauruterapeuttia. Riittää, kun on oman ikäistä juttuseuraa, yhteistä ohjelmaa, tuolijumppaa, keskusteluja ikäihmisiä kiinnostavista asioista.

Kun nyt olemme ”harjoitelleet” jo kolmen ryhmän kanssa, alamme vähitellen saada virkistäytymispäivien ohjelman hyvään kuosiin. Joka viikko on mukana toistakymmentä vapaaehtoista puhujaa tai ohjelman vetäjää. Palautelomakkeiden perusteella voidaankin sanoa, että ohjelma on ollut onnistunutta. Säät eivät ole suosineet ulkoilua, joten taidamme pysytellä sisäliikunnassa.

Nyt ikäihmiset ihan itse keksivät, että he haluavat myös liittyä yhdistykseen ja komentaa lapset ja lapsenlapset mukaan. Jo nyt olemme prosenttiliike. Yli prosentti Kittilän asukkaista on jäseniä ja lähes 20 % yli 75-vuotiaista on päässyt lomailemaan. 93-vuotias Hangasvaaran Maija sanoi tämän olleen hänen elämänsä paras loma. Niin, mistäs sen tietää, milloin elämän paras lomareissu on tulossa.

Enpä heti ehtinytkään jatkamaan. Tässä aamutuimaan ryhdyin laskeskelemaan, paljonko talkootunteja tarvitaan aina yhden viikkoryhmän kuljetuksiin, ohjelmaan ja avustukseen. Talkootuntimäärä oli yli 100 eli näin me Kittilän ihmiset nyt lokakuussa tehdään yli 300 tuntia talkootyötä, sehän kahden kuukauden tuntimäärä kokopäivätyöksi muutettuna! Jos siis nämä lomat tehtäisiin virkamiestyönä, menisi monta tuhatta euroa jo järjestelykuluihin, eikä ensimmäinenkään ikäihminen ole päässyt lomalle.

Sitten on vielä ihan erikseen tavallinen yhdistystoiminta, varainhankinta, suunnittelu, kokoukset. Kokouksia on ollut keväästä lähtien vähintään kerran kuussa, ja aina on paikalla 5-8 jäsentä. Eli ollaanhan me hyviä. Hieno juttu on sekin, että talkootoimintaan on tullut lisää ihmisiä. Tämähän on kansanliike. Paljon tässä on kehittelyä vielä jäljellä.

Syrjäseuduilla ikäihmisten osuus väestöstä aika suuri. Kittilässä on toista tuhatta eläkeläistä, väkimäärä on noin 6 000. Parin vuoden takaiset tilastot kertovat, että yli 85-vuotiaita oli 81, ja 75-84-vuotiaita 373. Jos saamme 1000 jäsentä, voimme lomailuttaa puolet yli 75-vuotiaista. Eiköhän oteta se tavoitteeksi?

Kyllä kai me ensi vuodeksi haetaan RAY:ltä avustusta, mutta tuskin niiltä raukkasilta mitään jää tänne jaettavaksi, onhan joka puolueella säätiönsä, jotka tarvitsevat miljoonatolkulla rahaa ihan joka vuosi. Mutta olisi kiva tietää, paljonko talkootyötä esimerkiksi Nuorisosäätiöllä on, kun näyttävät nuo herrat saaneet hyvää tuntipalkkaa hyväntekeväisyydestään.

Ensimmäinen lokakuun lomailijaryhmistämme on parhaillaan kotimatkallaan. Kun saimme yhdistykselle logon, Kankaan Marjaana sanoi, että siinä on enkelin siivet. Suunnittelijan mukaan siinä on poronsarvet, lapaset ja lämmin halaus, ja onhan siinä nekin. Hotellilla kun palautelomakkeita jakelin ja lähtökyytejä järjesteltiin, tuli itku. Sylvi Holck sanoi, että olemme kuin ”kaksi Taivaasta lähetettyä enkeliä”. En nyt äkkiseltään keksi, mitä kauniimpaa voisi kuulla sanottavan.

Mutta, ei nyt pidä unohtaa, Kari vain keksi, että tällaisen jutun voisi tehdä, ja mukaan on tullut niin paljon tärkeitä ihmisiä, tämä on joukkoliike. Pitkin viime talvea sitä on paikallisten ja helsinkiläistenkin ystävien kanssa kehitelty iltaa istuessa. Vähän harmittaa, että olemme nyt Karin kanssa olleet esillä niin paljon ja monet tärkeää, mutta ehkä vähemmän näkyvää työtä tekevät jäävät varjoon.

Ihan ensimmäiseksi on muistettava Kuuselan Mika ja Kurulan Kauko, jotka ovat joutuneet koko sukunsa värväämään kuljetustehtäviin. Muistettakoon, että esimerkiksi Molkojärvelle on 100 kilometriä siivu. Kurulan Kaukon ja Marsan on pitänyt ajella tällä viikolla 400 kilometriä, ja ovat tehneet sen ihan marisematta. Täällä Levillä on ihan uskomattoman hienoja ihmisiä. Menisi blogi tukkoon, jos kaikki yhdellä kertaa luettelisin. Mutta kuvitelkaapa joku helsinkiläinen, jolta kysyttäisiin, ”lähdetkö ajelemaan 400 kilometriä vanhuksia kyyditsemään”, ilmaantuisiko vapaaehtoisia?

Yhdistys on siis perustanut tutkimusjaoston, jossa on Antti Huunan-Seppälän johdolla monta professoria ja tohtoria. Yritämme saada toimintamme vaikuttavuudesta tieteellisen vertailun kestävää tietoa myös muille jaettavaksi. Tänään sain Lapin yliopiston professori Soile Veijolalta sähköpostia, jossa hän kertoo ehdottavansa Kittilän Ihmisten lomatoimintaa graduaiheeksi. Toivottavasti löytyy kiinnostusta. Soile sanoi myös liittyvänsä yhdistykseen. Ehkä se on niin, että jos on tarpeeksi hyvä asia, kannatusta löytyy. Huomenna kerron lisää tämän viikon kokemuksista.

Luinpa lehdestä, että 4.10 alkaa eläinsuojelun viikko ja samaan aikaan on myös vanhusten viikko.
Kirjoitin vuonna 2006 ilmestyneessä ”Sairaan hyvässä potilaassa”, että ”uudet EU-säädökset määräävät, että lehmien on Lapissakin päästävä sääskien syötäväksi vähintään 90 päivänä vuodessa” ja ehdotin samaa vanhusten hoitoon. Mielestäni se oli aikanaan oikein näppärä oivallus, ja aluksi ilahduin, kun kuulin sitä siteerattavan. (No, lähdettä ei kukaan muistanut mainita). Kun Eduskunnassa käytiin vanhusten hoitoa koskevaa yleiskeskustelua, lause oli kolmen eri puolueen edustajan puheenvuorossa, ja kolmannella kerralla haukotutti. Paavo Väyrysen oppien mukaan olen nukkunut nyt yön yli ja muuttanut mieleni. Vitsi on menettänyt teränsä, oikeastaan se on kääntynyt kauhukuvaksi: niin monessa poliittisessa puolueessa jo verrataan vanhuksia lehmiin.

Vanhustenhoitoon kai tarvitaan laki. Ministeri Paula Risikko puhui ihan viisaita, kun hän muistutti, että vanhukset ovat erilaisia. Nyt kun olen asunut pari vuotta Lapissa, pelkäänkin, että joku tonttu tekee lain, jossa vanhukset työnnetään pyörätuolissa 40 asteen pakkaseen paleltumaan. Nyt on siis aika uudenlaiselle ihmisoikeustaistelulle, normituksen sijaan on tärkeää persoonallisuuden kunnioittaminen.

Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että me Kittilän Ihmiset tehdään aivan oikeita asioita, kun haluamme virkistää ikäihmisiä lakisääteisen normiulkoilutuksen sijaan. On tosin sovittu, että ulkoilutetaan niitä, jotka haluavat, mutta väkisin ei ketään minnekään viedä. Vanhusasiat ovat omituisesti polarisoituneet mustavalkoisesti: on vaipoissa vuodeosastolla makaavia puhekyvyttömiä dementiapotilaita tai sitten täysin terveitä, matkustelevia, harrastavia, kuntoilevia, autoilevia harmaita panttereita. Siinä puolivälissä on lähes valtaosa ikäihmisistä, jotka eivät enää omatoimisesti matkustele, mutta juttuseuraan ja virkistävään vaihteluun olisi tarvetta. Ja olenpa melko vakuuttunut siitä, että virkistyksellä on merkittäviä terveysvaikutuksia.

Tähän välivaiheeseen, eli panttereiden ja laitoshoidon puoliväliin on tilaa ja tarvetta järkevään vapaaehtoistoimintaan.

Professori Antti Huunan-Seppälä oli Irja-vaimonsa kanssa pikavisiitillä Levillä. Kittilän Ihmiset ry on monella tavoin tekemässä uraauurtavaa toimintaa. Ikäihmisten lyhyiden virkistyslomien terveysvaikutuksia ei ole missään tutkittu. Onhan tärkeää tietää, millaisia terveysvaikutuksia lomalla on. Lyhyt jakso ei välttämättä nosta kuntoa, mutta virkistynyt mielentila sitten saattaa seurausvaikutuksena tuoda fyysistäkin hyvää oloa. Sen vuoksi Antin johdolla laaditaan seurantalomake, jota voidaan myöhemmin käyttää tutkimuksessa tieteellisesti.

Toinen osa kerättävää tutkimustietoa puolestaan palvelee matkailuelinkeinoa. Tämäntyyppisistä lomista ei ole juuri tutkimuskelpoista tietoa. Väestön vanhenemista ei pidä välttämättä vain valittaa, voidaan kehittää matkailunkin palveluja siihen suuntaan, että vanhempikin ihminen uskaltaa lähteä lomalle. Tähän asti ikäihmisten matkailussa ajatellaan vain Lenita Airistoja ja Aira Samulineja, mutta jos ei ole varsinainen harmaa pantteri, tarvitaan kodikkaampia lähilomia. Mehän ei olla mitään bisnestä tekemässä, päinvastoin, mutta ehkä toimintamme seurauksena syntyy joku ihan uusi ikäihmisten lomailumalli, jota voi myydä vaikka helsinkiläismummuille. Lienee syytä perustaa myös matkailutieteellinen tutkimusjaosto.

Ensi viikko on valtakunnallinen vanhusten viikko, ja niinpä ensimmäinen 20 lomalaisen ryhmä saapuu 6.10. ja yksi ryhmä vielä kahtena seuraavana viikkona. Yhteensä siis lokakuussa lomailee lähes seitsemänkymmentä ihmistä. Nyt on mukana jo muutamia heikompikuntoisiakin, joten tarvitsemme vapaaehtoisvoimaa niin pyörätuolia työntämään kuin ehkä muuhunkin avustamiseen.

Mainostoimisto Avalon on tehnyt merkittävän lahjoituksen yhdistykselle. He ovat suunnitelleet meille hienon logon, ja tiedossa on hienoja rintanappeja, joita varmaan kaikki kittiläläiset ja täällä vierailevat haluavat hankkia näyttääkseen olevansa talkoissa mukana.

Minna Rantanen on kyläyhdistysten ja terveydenhoitajien kanssa tehnyt valtavan työn ja selvittänyt virkistysloman tarpeessa olevia ikäihmisiä, listalla on 260 nimeä, ja uusia nimiä tupsahtaa esille kaiken aikaa. Tässä vaiheessa keskitymme pääasiassa yli 75-vuotiaisiin ja sellaisiin, jotka eivät muuten helposti lomalle omin avuin pääse. Yli 200 siis jää vielä jonoon, joten työmaata piisaa.

Nyt meillä on 74 henkilöjäsentä ja puolen tusinaa yritysjäsentä. Jäseniä saisi tulla lisää. Karin kanssa olemme päättäneet, että meille ei pääse kukaan kyläilemään, jos ei ole jäseneksi liittynyt.

Onpa hiukan kyselty, miten kirja etenee. Kyllä se siitä. Ennakkomarkkinointi ensi keväälle on aloitettu ja teksti on kustantajalla. Tosin se vaatii aika lailla lisäyksiä ja tietysti paljon korjailua. Ja tämä sitten saa jäädä viimeiseksi. Suomessa julkaistaan ihan liikaa huonoja ja keskinkertaisia kirjoja, ettei niitä tarvita lisää. Pitäähän Helsingin maripaitamaistereille jäädä apurahatuloja. Tai eihän sitä etukäteen tiedä, tuleeko hyvä vai huono. Luultavasti kaikki kirjoittamisvaiheessa olevilla on korkeat käsitykset omista taidoistaan. Paitsi että tänään Rantatalon Emmi tuli sanomaan, että aikoo koulussa tehdä kirjailijaesitelmän minusta. Olin niin otettu, että pitää varoa, ettei ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Viime viikon Lapin Kansassa oli juttua taas Kittilän Ihmiset ry:stä ja siihen haastateltu valtioneuvos Harri Holkeri (yhdistyksen jäsen) toivotti tuulta purjeisiin, ja nyt on tuulta purjeissa. Maanantaina juteltiin Kittilän kirkkoherran kanssa asiasta, voinkin nyt sanoa, että kirkkoherra Kerttu Venäläinen on – jos ei Lännen – niin Lapin nopein, sillä jäsenmaksu oli seuraavana aamuna yhdistyksen tilillä. Pankaapa paremmaksi. (Nordea 123135-45383), 20 €/vuodessa.

Hesarissa ja iltapäivälehdissä on koko viime viikko vinguttu vanhusten huonosta jamasta. He ovat kuitenkin jonkun isiä, äitejä, tätejä, mummeja tai pääkaupunkiseudulla saman rapun asukkaita. Pitäisi laittaa sellainen vinguntavero, että sitten vasta vingutaan kun itsekin jotain tehty. Täällä Lapissa ei niinkään kitistä ja yleisönosastoihin kirjoiteta. Täällä pidetään lähimmäisistä huolta. Yhdistyksessä on mukana niin Helsingin herroja kuin paikallisia toimeliaita pienyrittäjiä, jotka ovat kykeneväisiä yhteistyöhön.

Voisin luetella vaikka kuinka pitkän listan Kittilän Ihmisistä (siis nimenomaan isolla I:llä), jotka tätä hienoa ideaa eteenpäin vievät. Ensiksi tietysti pitää mainita tuo armas parempi puoliskoni Kari, joka on jo yli puoli vuotta ahertanut lähes kellon ympäri tätä asiaa kehitellessään. Viime viikolla kävi Molkojärven kyläyhdistyksen yhteyshenkilöä tapaamassa, ja naurattaa uutisissa kauhisteltu uutinen, että joissain päin Suomea osuuskauppa lakkauttaa paikallisen Salen, ja tulee edestakainen kauppamatka 80 kilometriä. Tervetuloa Molkojärvelle. Kari sanoi, että onpa huono tie, johon paikallinen kyläyhdistysaktiivi totesi; ”Onhan se huono, mutta on niitä huonompiakin. Kävin Sieppijärvellä ja siellä vasta on huonot tiet.”

Toiseksi sitten haluan luetella terveyskeskuslääkäri Minna Rantasen, joka on tänä vuonna myös Kittilän kylätoimikuntien yhteiselimen puheenjohtaja. Minna on yhdessä kylätoimikuntien ja kunnan terveystoimen kanssa kartoittanut loman tarpeessa olevia. Lokakuussa meille on tulossa jo monta yli 90-vuotiasta. Koska ohjelmassa on ulkoilua, tarvitsemme nyt vapaaehtoisia: pyörätuolia työntämään, auttamaan ruokailussa ja avustamaan huterampijalkaisia uimahaluisia uima-altaaseen.

Sitten on vielä seuraava projekti, Kittilän SPR:n aktiivi otti yhteyttä ja kertoi, että täällä on miesomaishoitajia ”jotka vaan kupsahtavat”. Eli naiset puheliaampina ovat aktiivisempia, mutta syrjäkylillä miehet purevat hammasta ja yrittävät jaksaa yksin. Seuraavaksi siis kehitellään jotain virkistävää näille pariskunnille. Siihen tarvitaan Minna Rantasen sanoin ”keventäjiä”, jotka huolehtivat siitä, että myös hoitajapuolisot saavat välillä huilata.

Olen siis vähän kyllästynyt näihin lehtijuttuihin, joissa kerrotaan, kuinka huonosti vanhusten asiat ovat. Valtosen Ollin sanoin: ”Kunta ei voi rakastaa, siihen tarvitaan ihmistä”. Yleisönosastokirjoittelun sijasta voisi kääriä hihat ja tehdä itsekin jotain.

P.S. Petri Laaksosen (yhdistyksen jäsen) uuden levyn julkistamiskonsertti on Levi Summitissa ensi viikolla. Mutta Petri ei taatusti ole jäsen levyn markkinointimielessä, vaan ihan sen takia, että hän on mukana monissa hyvissä asioissa (voin sanoa yli 20 vuoden ystävyyden tuomalla rintaäänellä).

Olen lukenut tuhansia dekkareita. Olikin kiva hakea Helsingissä WSOY:n kirjakaupasta Jim Thompsonin ”Lumienkeli”, jonka tapahtumien olin kuullut sijoittuvan Kittilään ja Leville.
Kirja alkoi kun Hullun Poron varasteleva työntekijä sai potkut. Somaliprostituoitu oli silvottu ja tapettu lumihankeen. Kittilä-lehden haastattelussa Thompson kertoo agenttinsa pyytäneen sijoittamaan dekkarin tapahtumat eksoottiseen Lapin kaamokseen.

Kittilän ja Levin murheeksi Thompson on kerran käynyt Levillä. Kirjan sankari on Kittilästä kotoisin oleva poliisi. Jotta kirja myisi hyvin, siinä on luonnollisesti oltava paljon seksiä ja väkivaltaa, ymmärrän kirjailijan ja hänen agenttinsa ambitiot tässä suhteessa. Joku paikallinen osaa paremmin arvioida, onko dialogin lapinmurre oikeaa, siitä en osaa sanoa mitään. Lumienkelissä on runsaasti niin seksiä kuin väkivaltaa. Eniten väkivaltaa Thompson on käyttänyt seurauksia miettimättä Kittilän ja Levin asukkaita ja yrityksiä kohtaan.

Ehkä voi ajatella niin, että dekkaristilta ei edellytetä etiikkaa eikä moraalia. Agenttinsa toivomuksesta hän on tehnyt Kittilästä ja Levistä paljon todellisuutta eksoottisemman. Dekkarin lukija ymmärtää, että tarina on fiktiota. Nykyään dekkarin kirjoittajat suhtautuvat työhönsä vakavasti ja tekevät paljon tarkistuksia ja tapahtumapaikkojen taustoitus on yleensä luotettavaa ja henkilöt uskottavia.

Lumienkeli on dekkarina korkeintaan keskinkertainen. Paikallisen intressin takia luin sen kuitenkin loppuun. Kirjan henkilöt yhtä somaliperhettä ja kahta ökyautolla ajavaa ökymökeissä perverssiä seksiä alaikäisten venäläishuorien harrastavaa ja kokaiinia käyttävää helsinkiläismiestä lukuun ottamatta kirjan asuvat Kittilässä. Poikkeuksetta kaikki ovat joko alkoholisteja, mielisairaita, kehitysvammaisia. Muutama normaalimpi on lestadiolainen, joista kaksi syyllistyy lopulta murhaan. Jopa Kittilän terveyskeskuksen sairaanhoitajat ovat ilkeitä.

Kittilä, Levi ja sen rehelliset ja työteliäät pien- ja suuryrittäjät elävät pääosin matkailusta. On surullista, että joku menee kirjoittamaan kirjan, joka systemaattisesti leimaa paikalliset asukkaat pelottavan pahoiksi. Jos joku ei ole koskaan käynyt Levillä ja lukee Lumienkelin, ei taatusti tule tänne ikinä.

Onko Jim Thompson tahallisen ilkeä vai pelkästään tyhmä ja ajattelematon tehdessään tällaista ilkeyttä yhdelle lappilaispaikkakunnalle? Täytyy vain toivoa, että kirja olisi täysi floppi. Yrityksiltä edellytetään nykyään eettistä vastuuta, miten olisi dekkarin kirjoittajilta?

Pahoitin perusteellisesti mieleni kaikkien hyvien ystävieni puolesta täällä Kittilässä. Mikä ettei edes kustannustoimittaja isossa talossa (WSOY) puuttunut pahantahtoiseen yhden paikkakunnan solvaamiseen?

Nyt on ensimmäinen kylätoimikunta ottanut yhteyttä. Molkojärven kylätoimikunta ehti ensimmäisenä käymään läpi ikäihmisensä, jotka kaikki olivat innolla tulossa lomailemaan, vanhin on jo 90-vuotias. Innolla odotamme. Toivottavasti tästä viriää kylilläkin ideointi, miten voidaan omia ikäihmisiä muillakin tavoin ilahduttaa.

Nikulan Marra tunnetusti aikaansaavana ihmisenä sanoi hommaavansa Kittilän Ihmisiin parikymmentä jäsentä. Hänelle kun tulee pääkaupunkiseudulta kavereita kyläilemään, niin yökylään ei huolita, jos ei liity jäseneksi. Mehän olemme Karin kanssa tätä jo harrastaneetkin ja meillä kyläilleet taitavat jo miltei kaikki olla jäseniä. Ja kukaan uusihan ei tule ilman Kittilän Ihmisten jäsenmaksua! Jos osuu Karin kanssa samaan lähtöön Levin golfkentällä, ei pääse käännytyspuheenvuoroa karkuun ja enimmäkseen nuo ovat liittyneetkin.

Seuraavan ryhmän ohjelma alkaa olla pulkassa. Teemoina on muisti, muistelu ja turvallisuus.
Minä juttelen vähän muistista ja muistisairauksista ja sitten jutellaan yhdessä. Sirkan Maunon suku on asunut Sirkassa monta sataa vuotta ja Mauno vie lomalaiset ”muistelukävelylle”. Puiston Kari on lupautunut puhumaan turvallisuusasioista ja Eeva-Liisa Hangasvaara vähän ikäihmisen pankkiasioiden järjestelystä. Edunvalvontavaltuutuksestakin tietysti kerrotaan. Ja yhtä ja toista muutakin on viritteillä. Tarkoitus on silti virkistäytyä, eikä joutua koulun penkille. Yhdessä aiotaan vähän muistella evakko- ja pula-aikoja ja mietitään maailman muuttumista.

Minä näin junantuomana ihan vilpittömästi ajattelen, että Kittilän ihmiset on hieno juttu ja sillä voidaan Levin ja Kittilän jo valmiiksi hyvää imagoa kirkastaa edelleen. Eikä yhtään pelota, että joku Saariselkä, Ruka, Pyhä, Ylläs tai muu matkailukohde tulee perässä. Tervetuloa talkoisiin. Syrjäkylillä riittää yksinäisiä ikäihmisiä. Se nyt vaan vaatii, että joku panee toimeksi.

On tullut kyselyjä, miten voi tulla mukaan tukemaan toimintaa. Yksi tapa on tulla mukaan jäseneksi, henkilöjäsenen jäsenmaksu on 20 euroa vuodessa. Tilinumero on Nordea 123145-45383.
Voi myös ottaa yhteyttä esimerkiksi sähköpostilla. Tässä blogissa on yksi sähköpostiosoite.
Kukkaron avaamisen lisäksi voi olla mukana tekemässä jotain. Kyseessä ei ole mikään salaseura, mutta yhdistyksen tarkoituksena ei ole virkistää omia jäseniään. Yritämme kovasti huolehtia avoimuudesta, hyväntekeväisyysjärjestöissä kun on joskus kaikenlaisia huijareitakin liikkeellä.
Eli tervetuloa mukaan.

Kittilän ihmiset ry. piti kokousta saatuaan ensimmäisen lomalaisryhmän palautteen. Vastausprosentti oli pyöreät 100 %, ja tyytyväisyysprosentti oli sama. Saimme hyviä kehittämisideoita, toivottiin enemmän yhdessä oloa ja yhteistä ohjelmaa. Olikin hyvä juttu, että saimme ohjelman suunnittelutoimikuntaan paikallista ikäihmisasiantuntemusta, ja Siska Auton kanssa kehitellään vähän ideoita. Ikäihmisille tarpeellisia ja mukavia asioita ovat muisti ja muistelu. Vähän ulkoillaan yhdessä ja sen sellaista, mutta niin rasittavaa lomaa ei tehdä, että uuvuksissa palataan kotiin.

Todettiin parhaaksi se, että nyt kutsutaan kylätoimikunnat mukaan toimintaan. Kylätoimikunnissa tunnetaan oman kylän joka savu (toivottavasti näin on). Kylätoimikunta voisi sitten omalta reviiriltään kartoittaa loman tarpeessa olevat ikäihmiset ja huolehtia siitä, että tieto loman mahdollisuudesta menee perille. Kittilän Ihmiset ry. ei aio laatia mitään kireitä lomalle pääsyn kriteereitä, vaan luotamme terveeseen järkeen. Tietysti on hyvä, jos ainakin ne ikäihmiset, jotka muuten harvoin pääsevät minnekään voisivat nyt olla mukana. Kaikilla ikäihmisillä kun ei ole autoa ja ajokorttia. Omaishoitajat on loman tarpeessa oleva ryhmä, useimmat heistä ovat kyllä itsekin eläkeiässä. Kylätoimikunta voisi ratkoa käytännön asioita, voi vaikkapa järjestää kissalle tai koiralle hoidon loman ajaksi. Paras ratkaisu olisikin se, että kylä kerrallaan, kaikki lomalle halukkaat ikäihmiset pääsisivät mukaan.

Vanhusten lisäksi on varmasti muitakin ryhmiä, jotka olisivat virkistyksen tarpeessa, yksinhuoltajat, pitkäaikaistyöttömät, mielenterveyskuntoutujat, mutta Kittilässä on yli tuhat 65 vuotta täyttänyttä eläkeläistä, joten urakkaa riittää ihan tarpeeksi tällä saralla.

Parempi puolisoni kyllästyi Helsingin päättäjien höpinöihin vanhustenhuollon ongelmista. Helpompi se on höpistä kuin tehdä itse jotain.

Tämän Karin kirjoituksen Hesari julkaisi 7.7. Mielipide-sivullaan
Päättäjien on jalkauduttava ihmisten arkeen

Vappu Taipale, Marja Saarenheimo ja Päivi Vuori (HS 1. 7.) esittivät mielipiteitään vanhustenhuollosta ja sen ongelmista. En tunne Mielenmuutos 2007–2010-hanketta. Varmasti se on ihan hyvä.

Sen sijaan haluan kommentoida Taipaleen kärkevää kirjoitusta "Vanhushuollon muututtava radikaalisti". Itä-Saksaa ei ole. Ideoita on nyt haettava Ukrainasta ja Valko-Venäjältä.

Meillä Kittilässä matkat ovat pitkät. En usko, että yksikään vakuutusyhtiö kustantaisi 80 kilometrin matkaa (edestakaisin 160 km) kastellakseen kukkia. Ainakin olisi suuret vakuutusmaksut. Maksaisiko ne yhteiskunta, vai olisiko vain rikkailla varaa moiseen palveluun?

Minusta tuntuu, että Helsingin virkamiehillä ja -naisilla on ainakin ajoittain väärä kuva Suomesta ja sen asukkaiden olosuhteista. Ehkä se johtuu siitä, että ennen virkamiehet palvelivat Ruotsin kuningasta ja sitten Venäjän tsaaria. Kansaa on vaikea mieltää esimieheksi.

Olemme Kittilässä ryhtyneet vapaaehtoisvoimin virkistämään kunnan syrjäkylillä asuvia vanhuksia, ja näin ehkä ehkäisemään masennustakin: tuomme heidät Leville ilmaiselle lomalle.

Jos meillä olisi käytettävissämme samat avustukset kuin raviradan korjaamiseen EU:lta saa (yli satatuhatta euroa), voisimme tuoda Kittilän kaikki eläkeläiset virkistyslomalle.

Helsingissä saisitte lopettaa hallinnon himmelikuvien piirtelemisen ja jalkautua ihmisten todellisuuteen.

KARI SALONEN


Kittilä

Kesäkuun puolivälissä olivat ensimmäiset ikäihmiset ilmaislomalla Levillä. Kittilä-lehden haastattelussaan eräs lomalaisista sanoi, että tämä oli elämän paras loma. Emme näin kaunista kiitosta osanneet toivoakaan.

Syksyllä jatkamme. Helsingin vinkkelistä ei ehkä osata ajatellakaan, kuinka suuria ja harvaan asuttuja alueita maassamme vielä löytyy. Kittilälläkin on pituutta 150 kilometriä, kuvitelkaapa, että Helsinki jatkuisi yli Hämeenlinnan ja jonnekin Porvoon tienoille toisella laidalla. Etäisyyksien takia on viisaampaa tulla kerralla pariksi päiväksi ja ladata energiaa akkuihin pidemmäksi aikaa.

Tutkija Marjaana Kangas laati hyvät palautelomakkeet, joiden perusteella osaamme kehitellä ohjelmaa edelleen, vaikkei tästäkään juuri moitteita löytynyt.

Yhdistys päätti olla jatkossa yhteydessä kylätoimikuntiin, jotka voisivat olla apuna lomalaisten kutsumisessa. Kittilän kunnan suuren koon takia yhdistys ei mitenkään voi tuntea joka savun oloja. Aktiiviset kylätoimikunnat tuntevat omat ihmisensä, ja pystyvät paremmin huolehtimaan siitä, että varmasti kaikki eniten lomaa tarvitsevat pääsevät mukaan. Omaishoitajia erityisesti ajattelemme. Lakisääteisen kuukausiloman puitteissa näillä etäisyyksillä ei ehdi kauas lomalle, ja vaikka ehtisikin, on matkakustannusten takia monien ulottumattomissa. Kylätoimikunta pystyy paikallisesti ratkaisemaan joitakin lomaan liittyviä ongelmia, voisivat ehkä miettiä miten lomalle pääsyä estävä kissan tai koiran hoito saataisiin naapuriavulla järjestymään. Kylätoimikunnat voivat olla meihin yhteydessä, jos haluavat saada omat kyläläisensä lomalle.

Yhdistys on nyt virallisesti rekisteröity ja siis siltäkin kantilta hyvässä järjestyksessä.

Lomalaisten kanssa jutellessani selvisi paremmin tällaiselle junantuomalle lantalaiselle, että useimmilla Lapin ikäihmisistä on takanaan evakkoreissu Lapin sodan ajoilta.

On mennyt kevätkausi jäitä poltellessa ja sairastellessa. Perjantaina pääsin Meilahdesta, eikä maamme johtava yliopistollinen keskussairaala löytänyt mitään sellaista vikaa, jota osaisi korjata. Että saan pitää kaikki vaivani. En voi moittia yrityksen puutteesta – selkäydinnestettäkin ottivat 12 putkiloa, joka kuulemma on aika paljon. Pelotti tietysti vähän kun oli amanuenssi harjoittelemassa, eikä se onnistunutkaan, mutta oli mukava ukrainalaissyntyinen neurologi, joka sekä lohdutteli että hoiteli homman loppuun. Vaikka oli ainakin viides kerta ko. toimenpidettä, niin jostain syystä ajatus pitkästä neulasta selkäytimeen on aika pelottava. Jännitin niin, että uiskentelin hiestä kun toimenpide oli ohi. Toista tuntia siinä vierähti.

Hyviäkin uutisia on. Kittilän ihmiset ry:n rekisteröinti etenee, vähän piti tehdä pieniä muutoksia, mutta joka tapauksessa nyt on yhdistysnumero ja nimi on hyväksytty. Ensimmäiset ikäihmiset saapuivat Leville eilen. Telkkari oli paikalla ja minäkin uutisissa, ihan ennalta arvaamatta, en edes ollut tukkaa pessyt tai meikkiä tehnyt. Se tuossa telkkarissa on hyvä puoli, että eihän sitä itse ymmärräkään, miten paino on pikkuhiljaa noussut, että pitänee yrittää vähän laihtua.

Onhan tässä ollut tekemistä ja vähän stressiäkin, minä en tosin itse ole paljon voinut osallistua, koska olen ollut Helsingissä sairastelemassa. Parempi puoliskoni Kari on tehnyt hartiavoimin hommia ja mukana on muitakin mahdottoman mukavia ihmisiä. Toistakymmentä firmaa on sponsoreina ja lahjoituksia ja jäsenmaksujakin on saatu. Levillä tämä yrittäjien yhteistyökyky ja –halu on ihan mahtavaa. Tästä on hyvä jatkaa. Yritämme tästä rakentaa sellaisen konseptin, jota voivat kaikki paikkakunnat soveltaa. Onneksi porukassa on yksi Rovaniemen yliopiston tutkija, joka on tehnyt hyvät palautelomakkeet, joiden perusteella voidaan tehdä tutkimusta ja kehittää toimintaa edelleen. On myös niin, että hyvän tekeminen tekee ihmiselle hyvää ja lisää onnellisuutta. Tästähän voi kehitellä vaikka kuinka hienoja juttuja, Kittilässä kun onnistuu melkein mikä vaan, ovat aika ennakkoluulotonta väkeä nämä lappilaiset.

Kirjakin etenee pikkupikkuhiljaa, mutta piti antaa periksi terveydelle ja hidastaa tahtia. Vastaisuudessa pitäydyn enemmänkin näissä Kittilän Ihmiset ry:n asioissa ja kerron, miten projekti etenee.

Kittilässä virkistetään vanhuksia

On tässä vähän pitänyt kiirettä, vaikka enimmäkseen kevät on kulunut peräkkäisiä flunssia sairastaessa. Kirjaakin olen kirjoitellut, vaikka tahti ei päätä huimaa.

Jotain ihan tärkeääkin on saatu aikaan. Olemme perustaneet tänne Kittilään yhdistyksen, jonka nimi on Kittilän Ihmiset ry. Kaikki aina vain puhuvat vanhusten yksinäisyydestä, masennuksesta ja muista ongelmista. Kukaan ei tee mitään. Mehän siis ryhdymme tekemään.

Järjestämme parin päivän virkistyslomia syrjäkylien vanhuksille. Levillä on turistikauden hiljaisimpina aikoina matkailukapasiteettia vapaana. Pitää tietysti kerätä vähän rahaakin, mutta liikkeellä ollaan talkoohengessä, kuitenkin hyvässä yhteisymmärryksessä kunnan kanssa.

Uskomme vakaasti, että lyhyt kiva miniloma voi olla virkistävä kokemus. Täällähän etäisyydet ovat niin valtavia (lähes sata kilometriä Kittilän kirkonkylälle kaukaisimmista kylistä), että vanhukset eivät paljon pääse lomailemaan. Ensimmäiset ”kokeiluvanhukset” yritetään tuoda lomalle jo toukokuussa. Tämä on jännittävä kokeilu, matkailuyritykset ovat innolla mukana, ja vapaaehtoisia ilmaantuu toimintaan jopa oma-aloitteisesti. Vielä pitää vähän viilata yksityiskohtia, mutta kaikki näyttää loksahtavan kohdilleen.

Onhan tässä vielä valtavasti töitä, mutta luulisin, että kohta Kittilä on maailmankartalla haja-asutusalueiden vanhushyvinvoinnin Piilaaksona.

Levillekin on kevät tulossa: ei, ei ole pelkoa, eivät hanget vielä hupene. Päivä valkenee jo aamukuudelta. Yöllä oli täyskuu, pakkanen kiristyi yli kahteenkymmeneen asteeseen, mutta kohta se siitä lauhtuu sen verran, että voi lähteä vähän ulkoilemaan. Ehkä kokeilen jo suksiakin.
Koko alkuvuoden on tärvännyt jatkuva flunssakierre, pientä lämpöilyä viikkokausia, nuhaa ja yskää. Kun yksi on paranemassa, alkaa jo toinen. Voimat on niistetty paperinenäliinoihin, joita on kulunut satamäärin.

Eilen oli synttärit, ei mikään tasavuosi, ihan tavallinen. Sain mieheltäni vaaleanpunaisia ruusuja ja illalla menimme syömään oikein viimeisen päälle K5:een. Oli hyvää ruokaa ja hienoa palvelua. Siellä oli meneillään viiniviikot, ja oikein helsinkiläisommelier kävi viinejä esittelemässä ja niitähän tuli sitten maisteltua useampaakin sorttia. Ei silti vaivaa pahempi krapula.

Facebook on siitä mukava, että se muistuttaa, jos jollain naamakirjakaverilla on synttäri, joten onnittelut on helppo lähettää. Etenkin niitä on kiva saada. Olenhan aikaisemminkin kertonut, että täällä Lapissa ajatellaan, että kuukkelit tuovat onnea. Lintulaudalla vilisi aamulla monta kuukkelia, joten onnea on nyt tulossa ja paljon toivotettu. Jokohan näillä toivotteluilla pysyisivät räkätaudit poissa?

Taas viime viikolla oli lehdessä, että vanhukselta oli kotipalvelun työntekijä kavaltanut 10 000 euroa. Mutta kuinkahan monta vanhusten pankkitiliä on putsattu, ilman että kukaan on jäänyt teosta kiinni. Eli sen edunvalvontavaltuutuksen tekeminen on niin tärkeää, kunhan vain saa asian aikaiseksi. Nyt olen saanut kuulla toisestakin toimistosta, jossa on hyvin perehdytty edunvalvontavaltuutuksiin: Lakiasiaintoimisto Liisa Aittoniemi, myös Helsingistä. On siis huomattavasti helpompaa mennä tekemään edunvalvontavaltuutusta, jos ei tarvitse asianajajalle ensiksi opettaa, mikä se sellainen edunvalvontavaltuutus on. Aivan liian harvoin näitä silti tehdään ajoissa, yleensä toimiin ryhdytään vasta sitten, kun dementia on jo pitkällä, ja silloin ei tietysti enää ole varmasti tiedossa, mikä on valtuuttajan oma ja alkuperäinen tahto.

Vanhasella on luonnollisesti eläkeikäpontimena vallanhalu. Mikäpäs sitä pääministerinä, ei haittaa, jos dementia iskee. On avustajaa, sihteeriä ja autonkuljettajaa, joille voi ulkoistaa muistettavat asiat. Kyllä minäkin vielä niin hyvällä tukiverkostolla paiskisin hommia täysillä – luulisin.

Se, mitä nämä viisaat valtakunnanpoliitikot eivät tunnu mitään ymmärtävän, on vanheneminen. Riippuen töistä, voihan sitä jaksaa, jos vaan pyörittelee kynää kädessään, ei siinä niin voimia tarvita. Mutta jos palomies savusukeltaa raskaissa varusteissa henkiä pelastamaan, ei siinä jouda jäädä huilailemaan kesken kaiken.

Tiensuun Reijo Kittilästä kertoikin, että hänen muurarimestari isänsä oli vielä eläkkeelle jäätyään rakennustyömailla katsomassa nuorempien perään ja neuvomassa. Kukapa meistä ei olisi kärsinyt jossain huonosti vetävästä takasta? Tämä eläkeikäasiakin on typerä toimeentuloloukku. Täällä Lapissa osaa arvostaa takkamestarin käden jälkeä. On ymmärrettävää, että terveyden heiketessä ei enää jaksa isoja luonnonkiviä kanniskella. Minkälaista jälkeä syntyisikään, jos mestarit siirtäisivät hienosti sanottuna hiljaista tietoaan nuoremmilleen. Voisivat oppipoikia opettaa ja neuvoa muutaman tunnin päivässä, ja niin siirtyisi takatekotaitokin eteenpäin. Mutta ei, jos olet eläkkeelle, et saa olla työssä yhtään, muuten palaa eläke.

Takkamestarin neuvoa-antavia istuntoja voisi soveltaa monella muualla alalla, niin hoitoalalla kuin muissakin käytännön töissä. Tässä esteenä eivät ensimmäisenä olekaan joustamattomat työnantajat, eniten ajatusta vastustaa ay-liike ja toisena sosiaaliturvalainsäädäntö, joka on lähes yhtä joustamaton. Suomalaistiedemiesten (ja tietysti naisten) huippuosaamista on peilisolujen toiminnan ymmärtämine. Se tarkoittaa sitä, että ihminen oppii parhaiten näkemällä. En tarvitse kielitaitoisia ja yleissivistyneitä ihmisiä missään, ammattitaito on palautettava kunniaan. Sen vuoksi eläköityminen on voimien vähetessä oltava samanlainen pehmeä lasku kuin koulua aloitettaessa. Tässä on kaikenlaista turhanaikaista byrokratiaa, ja tietysti asennevastarintaa, ei niinkään työnantajien taholta. Sen sijaan, että ostetaan joitain Sarasvuon motivaatiokursseja työelämästä syrjäytyville, olisi paljon hyödyllisempää, että he pääsisivät näyttämään käytännössä, miten työt oikeasti tehdään. Aivotutkimuskin on sitä mieltä, että tämä on hyödyllisempää kuin yleissivistävä koulutus. Olisi vain voitava sopia pelisäännöistä. Ay-liike vain taitaa panna eniten hanttiin, työkyvyttömyyseläke kun on saavutettu etuus. Viis siitä, kuka sen maksaa.

Ystäväni lähetti palautetta, hän nimittäin sattui tietämään ikäni ja myös Hakulisen 3.33.33 vuoden, se oli vuonna 1952, enkä tietenkään 1-vuotiaana osannut kirjoittaa. Muistin siis väärin. Kun puhutaan muistista, yleensä paneudutaan muistamattomuuteen ja dementiaan. Muisti on oikullinen ja pettää. Daniel Schacterin kirja Muistin seitsemän syntiä kuvaa tapoja, joilla muisti meidät pettää.
Olin niin varma väärästä muistostani, että olisin voinut vaikka oikeudessa vannoa sen todeksi. Menemättä nyt sen enempää Schahterin kirjaan (joka on ihan hauskaa luettavaa, tosin luvattoman hutiloivasti suomennettu), muistin virheet ovat mielenkiintoinen ja joskus vaarallinenkin ilmiö. Viime viikon New Scientist kirjoitti siitä, että pikkulapset usein keksivät mielikuvitushahmoja, joita pitävät ihan tosina. Etenkin pikkulapset ovat helposti johdateltavissa uskomaan todeksi vaikka mitä. Surullisimmat tapaukset näistä ovat avioerojen yhteydessä, jos vanhemmat riitaantuvat pahasti, lapselle voidaan uittaa käsityksiä, jotka hän vähitellen alkaa uskoa todeksi. Yhdysvalloissa havaittiin, että aivan liian usein joidenkin terapeuttien lapsiasiakkaat olivat kärsineet seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joka sitten ei ollutkaan totta, vaan oli lapsen muistiin istutettu ulkopuolelta. No, minua ei kukaan väärinkäyttänyt luomaan väärää muistoa hiihtokilpailun tuloksesta. Se vaan pysähdytti havaintoon, miten helposti oma mielemme voi pettää meidät.
Dementiaan liittyvä väärin muistamisen ilmiö on konfabulaatio eli satuilu. Se voi olla pahimmillaan omaisia pahasti harhaanjohtava asia. Konfabuloidessa potilas voi kehittää täysin uskottavalta kuulostavia tarinoita, varsinkin silloin kun ei muista, kertoo tarinan, jonka tietää olevan kuulijalle mieluinen. Tämä voi olla ihan yksinkertaiselta kuulostavaa, esimerkiksi että mummu sanoo ottaneensa lääkkeet ja syöneensä säännöllisesti. Tai mummu voi sanoa, ettei katso televisiota, koska sieltä tulee niin huonoja ohjelmia. Syynä on se, että mummu ei enää osaa avata telkkaria.
Nyt on taas hiihdon MM-kisat alkamassa, eikä enää tarvitse kirjoittaa väliaikoja muistiin, sillä ne näkyy telkkarissa. Paitsi että minä en enää näe, kun ne ovat niin pienellä, vaikka onkin iso taulu-tv.
Sain tämän vuoden kolmannen ylähengitystieinfektion, mikä rassaa, kun ei yskältä saa nukuttua. Toivotaan, että viimeistään kesään mennessä hellittää.
Olen pohtinut sitäkin, että sanotaan syrjäytymisen ja huonon käytöksen johtuvan köyhyydestä. Olen taas ollut Helsingissä viikon verran, ja kummastelen 50-60 –vuotiaita köyhiä ja syrjäytyneitä naisihmisiä minkkiturkeissaan, jotka tulevat Stockmannilta ratikkaan ja tarvitsevat istumapaikan itselleen ja toisen kassilleen. Kun sitten viimeistään Rautatieaseman kohdalla ratikka täyttyy, ei kassi luovuta paikkaa, vaikka käytävällä moni joutuu seisomaan. Nämä rouvaparat ovat mieleltään köyhiä ja itsekkäitä ihmisiä. Heidät pitäisi syrjäyttää nurkkaan häpeämään.

Aloitin penkkiurheilun alle kouluikäisenä äidin kanssa. Olympialaiset ja maailmanmestaruuskisat otettiin vakavasti. Penkkiurheiluun kotioloissa tarvittiin ensiksikin kynä ja lehtiö. Opittuani kirjoittamaan sain olla kirjanpitäjä. Pekka Tiilikainen luetteli väliaikoja, jotka merkittiin ylös. Ei ollut televisiota, jonka ruudussa sijoitukset pyörivät, piti itsekin pysyä kärryillä. Muistan vieläkin, kuinka hauska Veikko Hakulisen aika 3.33.33 oli muistiin merkittäväksi. Muistan kyllä edelleen Lasse Virenin, Pekka Vasalan ja Tapio Kantasen Suomen ennätykset, mutta kyynisyys on niitä vähän pyyhkinyt. Siihen aikaan Suomi oli hiukan liian hyvissä väleissä DDR:n kanssa, ja siksi niiden aikojen urheilumenestykseen suhtautuu hiukan epäluuloisesti.
Pula-ajan Suomessa Pekka Tiilikainen oli tärkeä henkilö isänmaallisuuden rakentajana. Silloin Suomi vahvisti kansallista identiteettiään urheilulla. Eipä niinä aikoina kyllä hiihtoa harrastettu muualla kuin Pohjoismaissa, mutta mitäpä tuosta. Kun Pekka Tiilikainen liikuttui Suomen lipun kohotessa tankoon, me itkimme ilosta. Kyllä minä vieläkin itken, ja olen ylpeä kyynelistäni. Onhan se merkki, että on vielä yleviä tunteita. Isänmaallisuus on hyvä asia, mutta rasismi on paha juttu. Olinkin aika pettynyt, kun eräs Facebook-kaveri oli liittynyt somalien takaisin lähettämistä kannattavaan ryhmään. Olen nimittäin kulkenut Helsingissä julkisilla kulkuneuvoilla, ja niissä kutakuinkin ainoa hyvin käyttäytyvä henkilö on somalibussikuski. Ei ole miehiä vielä pilattu PISA-pisteillä.
Suomalaisten urheiluselostajien laatu on kehnonpuoleista. Hyvää kehitystä on se, että selostajan kaveriksi on otettu selostamoon joku asiantuntija. Mäkihyppy on mielilajejani, mutta mikä kärsimys onkaan Maikkarin selostaja, joka ilmeisesti ihailee Matti Kyllöstä. Onneksi siinä välissä Toni Nieminen sanoo jotain järkevää, muuten painaisin mute-kytkintä. Sama on formuloissa, jos siinä ei olisi vähintään Erkki Mustakaria, katseltaisiin äänettömällä. Kiinnittäkääpä huomiota Kyllösen ennalta käsikirjoitettuun avausrepliikkiin. Onko yhtään latteutta tai kulunutta fraasia, jonka Kyllönen jättäisi käyttämättä?
Englannissa myös seurasin urheilua. Siellä selostajat selostavat tapahtua, kommentaattori kommentoivat. Suomalaiset jostain syystä luulevat, että selostajan tulee ennustaa lopputulosta. Heti jos suomalainen on väliajoissa hiukankin hyvissä asemissa, alkaa: ”näin meille tulee kultaa/hopeaa/pronssia” ja hehkutellaan voittoa siihen asti, kun hiihtäjä sippaa tai toinen kierros on lasketeltu.
Englannissa meidän piti etukäteen informoida naapurustoa jääkiekon MM-kisoista. Eli jos Salosilta kuuluu huutoa, kyse ei perheväkivallasta, vaan Suomi-Ruotsi-ottelusta. Niinhän se on jääkiekossa, mitalit hehkutellaan, jos Suomi johtaa maalilla. Tietysti se on urheilijoiden kannalta armollisempaa, kun suuttumuksen voi suunnata typeriin selostajiin.
Koska olen kiinnostunut dementiasta, etenkin niistä löydöksistä, joiden on havaittu vähentävän dementian todennäköisyyttä, kannattaa pitää mielessä, että oman kuntoilun lisäksi, tai jos terveys ei enää kuntoilua juuri salli, oikein terveellistä on penkkiurheilu. Tiettävästi tosin kuorolaulu on varmin keino dementian torjumiseksi. Se tosin pitäisi aloittaa jo nuoremmalla iällä eikä kaikista ole laulajiksi. Laulutaidottomana siis huolehdin mielelläni aivoistani penkkiurheilemalla tv:n ääressä.

Nyt on pakkasta yli 20 astetta, mutta Kittilässäkin jo aurinko paistaa. Ehkä valokin on sellainen asia, ettei sitä osaa arvostaa, ellei välissä olisi kaamosta ja pimeää. On tosi mukava saada palautetta blogista. Äitini ei yhtään tykännyt käsisuihkusta käyttämääni termiä, ja oli tietysti ihan oikeassa. Mutta eikös ole ihanaa, että 86-vuotias äiti viitsii vielä vaivautua nuhtelemaan 57-vuotiasta tytärtä. Oma tyttäreni moitti minkkiturkkinäkemyksiäni. Tämä ikä tuntuu olevan sillä tavoin otollinen oppimiseen, että nuhteet otetaan kiitollisena vastaan ja oikeasti yritetään ottaa huomioon. Eivät kaikki lapset vaivautuisi. Pyöristellään siis nyt vähän: en minä ota mitään kantaa turkistarhaukseen, mutta ei sille mitään voi, että Roomassa vanhat rouvat minkkiturkeissaan ovat niin tyrmäävän elegantteja, että tuulipukukansalainen on kateellinen. Suomalaiset ovat muutenkin hyviä kateudessa.

Kirjastakin on tullut palautetta, pelkästään hyvää. Se oikeastaan kummastuttaa, sillä perinteisen käsityksen mukaan suomalaiset tarttuvat hanakasti kynään, kun on valittamisen aihetta. Nuoret ja terveet ihmiset ovat tykänneet kirjan alkupuolesta, ikäihmiset taas loppupuolesta. Olisi kuulemma pitänyt laittaa asiat eri kirjoihin. Kaikkein hauskinta on se, että jotkut entiset työtoverit ja asiakkaatkin ovat löytäneet minut blogin kautta. Hankaluutena on tämä perusjuntti nimi, Satu Salosia on Facebookissakin monta kymmentä. Paljon kiitoksia kiitoksista. Ne kummasti auttavat jaksamaan kirjoittamista, mikä on kuitenkin niin yksinäistä hommaa. Minä kun olen aina paremmin viihtynyt ryhmätyössä. ET-lehden haastattelun lukenut isäntämies Itä-Suomesta otti yhteytt. Hän antoi terveysneuvoja ja epäili minun olevan huonosti hoidettu. Sanoi kaikkien vaivojen paranevan, kun poistattaa amalgaamit. Mies oli hyvin pettynyt, kun sanoin, että yhtään amalgaamipaikkaa ei suusta löydy.

Uusin New Scientist-lehti raportoi mielenkiintoisesta muistitutkimuksesta. Puolustusvoimien komentajaksi ryhtyvä Ari Puheloinen sanoi läskin olevan paha vihollinen maanpuolustuksella. Läski näyttää olevan myös muistin vihollinen. Saksassa tehdyssä tutkimuksessa oli mukana 50 keskimäärin 60-vuotiasta lievästi ylipainoista koehenkilöä. Kolmannes koehenkilöistä vähensi päivittäistä kalorimääräänsä 30 %. Kolmen kuukauden kuluttua dieetillä olleet koehenkilöt saivat 20 % paremmat tulokset muistitestissä. Muistin tehostuminen oli siis suunnilleen saman verran kuin olisi normaali muistin heikentyminen alle 30-vuotiaasta yli 50-vuotiaaksi. Dieetillä olleilla oli vähemmän glukoosia ja insuliinia veressään. Tämän tiedetään olevan yhteydessä parantuneeseen aivotoimintaan. Että niin yksinkertaista tämä on. Samalla tietysti yritän psyykata itseäni pysymään laihiksella, lähes kilo on mennyt parissa viikossa. Puolisoni on jo lähes kolme kiloa kevyempi, sillä perusterveenä ihmisenä hän on jaksanut hiihtää ja liikkua. Minun puolikilometriset hiihtolenkit eivät vielä painoon vaikuta juuta eikä jaata.

Seuraavaksi kerronkin siitä, mikä sai aloittamaan tämän painonhallintaprojektin.

Roomassa tulee syötyä ihan mahdottomasti, lähinnä siitä syystä, että Ristorante alla Rampa on niin hyvä paikka. Nälkä tulee jo ruokalistaa googlettaessa. Tähän elämänvaiheeseen ehtineenä matkasuunnitelmien oleellinen osa onkin ruokalistan pohtiminen, neljässä päivässä ei ehdi koko listaa läpikäydä. Roomassa on kaksi ruokalajia, joita ei oikein kunnolla saa suomalaistarvikkeista onnistumaan. Saltimbocca alla Romana, vaikka blogissa aiemmin kuvaamani suomalaisversio kanasta onkin ihan hyvää. Spaghetti alla vongole kesäkurpitsankukkien kanssa on toinen syy, miksi Roomassa pitää ajoittain käydä.

Koska alla Rampassa laitetaan niin siivottoman hyvää ruokaa ja siellä on mukava käydä, on hyvä oppia, että hyvin ja jopa terveellisesti voi syödä ihan laihduttavaa ruokaa. Tässä siis puolisoni kanssa kehitelty versio Zuppa di verduresta (eikös vihanneskeitto kuulostakin ihan pekkapuskalta suomeksi?)

1 litra kanalientä (Bong-kanafondista saa hyvää 1 dl litraan vettä) ihan mistä tykkää ja mitä sattuu kaapissa olemaan.

Kun kanaliemi on tehtynä, siihen voi sitten alkaa lisäilemään aineita sitä mukaa, kun ne vaativat kypsymisaikaa. Ideana on, että ensin katsotaan, mitä kaapissa sattuu olemaan ja kauppareissulla sitten täydennetään sellaisilla aineilla, joista itse tykkää. Kuitenkin on niin, että mitä useampaa vihannesta on mukana sen parempi tulee.

Aloitetaan juureksilla:
1 iso tai 2 pientä perunaa kuutioina
1 tai 2 porkkanaa kuutiona (tai jos haluaa olla oikein hieno, tulitikkuina)
Tuoreetta inkivääriä pari ruokalusikallista ihan pieneksi pilkottuna (jos sattuu tykkäämään inkivääristä, siinähän on ihan mahdottomasti kaikenlaista tarpeellista hivenainettakin)
1 tai 2 valkosipulin kynttä
Varsiselleriä
Yrttimaustetta maun mukaan, minä suosittelisin tuoretta timjamia, jos sitä sattuu olemaan saatavilla
puolikas punaista ja keltaista paprikaa (nämä eivät nyt juuri ole mistään kotoisin, mutta koska ulkonäkö on oleellinen osa maistuvuutta, niin saa niistä vitamiinien lisäksi väriä)
sipulia (kevätsipuli on oikein hyvää)
parsakaalia tai kukkakaalia tai kesäkurpitsaa (tai kaikkia) pilkottuna

Nämä keitetään kypsiksi, ja sitten loppuvaiheessa lisätään
joko kiinankaalia tai tuoretta pinaattia silputtuna.

Niitä keitetään vain sen verran että ne lakastuvat, eli pari minuuttia.

Lisäisi jauhettua mustapippuria.

Näistä aineista ei ole pakollisia muuta kuin fondi (liha- tai kalaliemi, ja mikä ettei vegaanille vihannesliemi) ja lopuksi pilkottu kiinankaali tai pinaatti. Italiassa ne käyttävät lisäksi lehtikaalia, mutta sitä ei Suomen kaupoissa yleensä ole.

Tämän sopan hienous on siinä, että on mahdollista rakentaa lukemattomia variaatioita. Jos keittoa jää jäljelle, sitä voi jatkaa fondilla ja lisätä kourallisen makaroneja, tomaattipyrettä tai ketsuppia ja meillä onkin Minestrone-keittoa.

Jos ei ole dieetillä (me yritämme olla), mukava rapsaus parmesaania tai muuta juustoraastetta pyöristää makua mukavasti.

Sellaiset taudit ovat oikeastaan aika kivoja, joihin voi vain napsia pillerikuurin ja homma tulee valmiiksi. Sitten on tauteja, joiden kanssa pitää jaksaa olla sitkeä ja on tehtävä kovasti töitä, että taudin kulku olisi mahdollisimman hidasta. Näitä ovat esimerkiksi diabetes, joka usein pysyy rauhallisena oikealla lääkityksellä ja terveellisillä elämäntavoilla. Samoin neurologiset sairaudet, Parkinsonin tauti, MS suorastaan pakottavat liikkumaan. Dementoivat sairaudet kaikista huonoista puolistaan ovat siitä hyviä, että niiden hidastamisen hoitokeinot ovat kaikkein kivoimpia. Lasi punaviiniä illalla, mutta etenkin seurustelu ja hauskan pito ovat tutkimusten mukaan ehkä parhaita hidasteita. Yhteisölliset harrastukset, etenkin kuorolaulu näyttävät olevan dementiahidasteita, oikeita betoniporsaita. Tuore New Scientist kertoikin, että sosiaalisen verkoston vaikutusta myönteisiin asioihin ei ole tarpeeksi hyvin ymmärretty. Lehti neuvookin hakeutumaan iloisten, onnellisten ja mukavien ihmisten seuraan. Seuraavalla viikolla lehden yleisönosastossa pohdittiinkin sitä, että johtaako tämä polarisaatioon – luuserit ja onnelliset. Neuvona on ”halaa yksi masentunut päivässä”. Minusta vaan ei taida olla äiti Ammaksi, olen aika huono ottamaan kontaktia vieraaseen ihmiseen.

Tuli tässä sitouduttua nenän hoitoon. Oikeastaan olin kyllä tiennyt, että kroonisen nuhan ja tukkoisen hoitoon auttaa sarvikuono, suolahuuhtelu, mieluiten kahdesti päivässä. Siihen on lääkärin määrättävissä olevia laillisia lääkkeitä (apteekin käsikauppanenäsumutteita ei saa käyttää pitkään). Koska nenäni kanssa ollut pulassa jo vuosikymmeniä, niin ajattelin nyt kerrankin ottaa selville, mikä sitä vaivaa. Kävin lääkärillä, ja pettymyksekseni hän määräsi kaikki sellaiset keinot, jotka olivat olleet tiedossa jo pitkään. Erona oli vain se, että hän sai minut ymmärtämään, että sitä on vaan jatkettava ja jatkettava, vähintään kaksi kuukautta, ennen kuin voi odottaa selviä tuloksia.
Suolavesihuuhtelu on aikaa vievää tuhraamista, vesi valuu minne sattuu ja menee joskus kurkkuunkin, mikä on aika oksettavaa. Nyt olen kaksi viikkoa sarvikuonoillut ja nenäsumutellut tunnollisesti, ja voin vakuuttaa, että hengittäminen on aika paljon mukavampaa, kun ei ole nenä tukossa. Lisäksi suolavesi kuivattaa ja karstoittaa sieraimia, ja suolavesihuuhtelun lisäksi rasvattava nenää. Mutta – mitä todennäköisimmin joudun jatkamaan nenähuuhteluja loppuikäni. Toistaiseksi nenän tukkoisuus on ikävämpi asia kuin päivittäistuherrukset. Pitää vaan itse päättää, kumman valitsee.

Elän nyt 1950-luvun loppupuolta muistoissani. (Vanhat asiat muistaa paremmin kuin uudemmat).
Jotta haaveista tulisi totta, ne on ensiksi unelmoitava. 5-vuotiaana haaveilin olevana isona prinsessa, mieluiten Tammen kultaisten kirjojen Tuhkimon näköinen. Vieläkin voin nähdä kirjan kaikki kuvat edessäni. Miten kaunis olikaan Tuhkimon tanssiaispuku, jossa oli vaaleanpunaisia rusetteja.

Opittuani lukemaan, ensimmäinen oma kirjani oli Anni Polvan Tiina (joka onneksi vieläkin on hyllyssä). Halusin olla rohkea, tinkimättömän rehellinen ja reipas Tiina, joka aina oli ensimmäisenä puolustamassa heikompia ja kiusattavia. Siihen aikaan ei kyllä puhuttu koulukiusaamisesta, Tiina-kirjoista päätellen sitä kyllä oli. Erona oli se, että lapset saivat itse tapella ja sopia riitansa aikuisten sekaantumatta asioihin.

Vuonna 1960 suuri ihanne oli Wilma Rudolph, joka oli pienenä sairastanut polion ja tarvinnut monta vuotta kainalosauvoja, mutta taisteli itsensä maailman nopeimmaksi naiseksi.

Sitten tuli jo kaikenmaailman Beatles-unelmat. Luultavasi vain se, että näkisin joskus livenä. Viitisen vuotta olin USA:ssa Minneapoliksessa, ja Paul McCartney olisi esiintynyt vajaan kilometrin päässä, ja lippukin olisi ollut saatavissa. En vaivautunut. Näin unelmat muuttuvat.

Mutta on monia haaveita, jotka toteutuivatkin. Koska unelmat elävät vain omassa mielikuvituksessa, on vaikea tietää, millaisia muiden unelmat ovat olleet. Teini-ikään päästyäni haaveilin olevani kirjailija, vientimyyjä (pääsisi matkustamaan maailmalle) ja parikymppisenä oikeustieteelliseen tiedekuntaan pääsystä. Nämä kaikki toteutuivat, pienemmällä tai suuremmalla viiveellä.

Olisin hyvin iloinen, jos viitsisit kertoa haaveistasi pienenä. Tässä blogissa on vastausosoite.
Enkä tietenkään siteeraa tekeillä olevaan kirjaani mitään erikseen lupaa kysymättä.

Potilasliitto lähetti minulle jäsenlehtensä, sillä uusimmassa numerossa oli kaksikin artikkelia, jossa minusta kirjoitettiin. Toinen oli oikeastaan melkein kiittävä, olin antanut ajateltavaa, toisessa haukuttiin pystyyn. Kirjoituksen taustalla oli syksyllä järjestetty seminaari, jossa puhui aluksi oikeita terveydenhuollon isokenkäisiä. Oli kuulemma ärsyttävää, että puheenvuoron käytti niin tyytyväinen potilas. Muistaakseni sanoin jotain sellaistakin, että jos toistuvasti joutuu valittamaan terveydenhuollosta, voisi katsoa vähän peiliinkin. Potilailla kun runsaasti oikeuksia, mutta on sopimatonta puhua potilaan velvollisuuksista. Toisaalta, pitää suhtautua filosofisesti, onneksi Suomen Lääkäriliitto ei ainakaan vielä ole julistanut minua pannaan.

Aivan samoin kuin lastenkasvatuksessa tai yritysjohtamisessa, on osattava antaa myös kiittävää palautetta. Taisin sanoa niinkin, että jos osaa laatia valituskirjelmän, pitää myös hallita kiitoskirjelmien väsääminen. Koska nyt olen näistä potilasasioista paljon puhunut ja kirjoittanut, niin joskus minulta kysytään neuvoja hankalissa hoitoon, Kelaan tai lääkäriin liittyvissä asioissa. Minähän en koskaan puoskaroi, en puutu lääkitykseen tai diagnoosiin, minua kiinnostaa se, miksi potilas-lääkärisuhteeseen on päässyt syntymään konflikti. Yleensä kysymys on siitä, että osapuolet eivät ole ymmärtäneet toisiaan. Jos potilaalla on sellainen asenne, että lääkäri on vihollinen, niin eihän siitä mitään hyvää synny. Epäluuloilla on tapana kasvaa. Voi olla niin, että lääkäri ei ole ymmärtänyt, mitä potilas tarkoittaa tai sitten päinvastoin.

Sain sähköpostiini viestin, jossa minua kiiteltiin hyvistä neuvoista. Olin neuvonut tämän ihmisen ottamaan yhteyttä Vakuutuslääkäreiden uhrit-järjestön ykkösinhokkiin. Minä vaan sanoin, että jos olet oikeasti sairas, hän kyllä osaa tehdä lääkärintodistuksen. Kyseessä oli oikeasti sairas ihminen, ja hän sai eläkepaperit nopeasti, vaikka häntä tietysti harmitti, ettei pystynyt enää jatkamaan työssä, jossa hän oli hyvin viihtynyt.

Tässä on takana kolmen viikon sairasteluputki, olen ollut niin yliopistosairaalassa (kahdella eri osastolla) terveyskeskuksessa ja yksityislääkärillä, yhteensä kahdeksan kertaa, ynnä pari laboratoriokäyntiä. Kaikissa paikoissa niin lääkärit kuin hoitajatkin ovat olleet mukavia, avuliaita ja ammattitaitoisia, ystävällisiä ja kohteliaita. Näiden käyntieni yhteydessä olen myös nähnyt huonotapaisuutta, haistattelua, riitelyä, töykeyttä, lukuisia kertoja – potilaiden toimesta. Jos me olemme aidosti huolissamme julkisen terveydenhuollon työviihtyvyydestä, niin potilasjärjestöjen on opetettava jäseniään niin kiittämään kuin käyttäytymäänkin.

Toisaalta tuli näkyviin Lapin ja pääkaupunkiseudun kulttuurierot. Olenhan minä Kittilänkin terveyskeskuksessa pari kertaa asioinut. Siinäpä odotushuoneessa seurustellaan, kukin kertoo, mikä on vaivana ja miksi on lääkärille tullut ja selvitetään, kuka ja mistä kylästä on kotoisin. Mitä luultavimmin täälläkin on töykeitä, turhantärkeitä ja kiukuttelevia ihmisiä, mutta enpä osaa heistä kertoa, kun en ole yhtään tavannut. Voisi vaan kuvitella, että työssä jaksaminen ja työilmapiiri on täällä Helsinkiä parempi, kun potilaat ovat kiltimpiä.

Pillupuhelin ei ole oma sana keksintöni, vaan erään naispuolisen arkkitehdin käyttämä termi wc-käsisuihkusta, jonka rakennusmääräykset tekevät nykyään pakolliseksi lähes joka paikkaan. Nykyään ei saa rakentaa lapsille leikkipaikkaa, jos ei ole pehmustettua alustaa liukumäen tai keinun alle. Lapset eivät ole vaan yhtä alttiita luun (erityisesti reisiluunkaulan) murtumille kuin ikäihmiset.
Stakesista tai vakuutusyhtiöiltä varmaan saa ihan tarkat luvut ikäihmisten saunatapaturmien kustannuksista yhteiskunnalle. Riippumatta siitä, kenen rahapussista murtuvat menevät, ne ovat joka tapauksessa kipeitä ja monta kertaa johtavat ikäihmisillä toimintakyvyn menettämiseen ja laitoshoitoon joutumiseen. Saunassa kaadutaan usein, sen vuoksi että saunassa on usein hämärää, märät lattiat ovat liukkaita. Suurin syy on silti siinä, että löylyssä tulee huonovointisuutta ja huimausta terveemmillekin ihmisille.
Nykyään kuntien kuuluu tehdä asunnonmuutostöitä vanhuksille ja vajaakykyisille. Muutimme siis lokakuussa asuntoon, jossa voisi harrastaa vaikkapa pyörätuolitanssia kylpyhuoneessa sähköpyörätuolilla. Neliöitä on siis käytetty runsaasti niin ovien kuin käytävienkin leveyteen, mikä on ihan hyvä juttu, ettei sen takia tarvitse muuttaa vanhuudenheikkouden tullessa (huom. ei yllättäessä, sillä vanhaksi elävälle tulee aina aikanaan myös se heikkous) muualle. Kylpyhuoneessa on kaksi pillupuhelinta noin metrin etäisyydellä toisistaan. Pihassa on lapsille pehmustettu leikkipaikka, että kullannuput eivät putoa puolta metriä keinusta kovalle maalle.
Saunakin on oikein hyvä, mutta yhden ainoan muutoksen jouduimme mukamas esteettömään asuntoomme tekemään. Saunan lauteille kiivetessä astuttiin jakkaralle, korkeus yli 35 senttiä, lauteille toiset ja alas tultaessa oli vaara astua jakkaran reunalle ja siitähän jakkara keikahtaa. Tosi vaarallista. Tällainen rakennelma on vaarallinen jopa nuorille ja terveille. Saunan lauteille noustessa (ja etenkin sieltä alas tullessa) ei ollut kaidetta. Kaidetta kutsutaan nykyään käsijohtimeksi.
Tilasimme kaiteen ja uudet rappuset lauteille. Ne tulivat tänään. Koesaunonnan jälkeen voin hyvällä mielellä sanoa, että oli oikein mukavaa, kun ei tarvinnut pelätä kaatumista kiukaan päälle. 35 sentin rapuilla on vaikea ottaa vakaata askelta. Jos siis lasten (joilla luunmurtumat paranevat ikäihmisiä paremmin) keinun alustat pitää pehmentää ja pillupuhelimia olla joka vessan vieressä, niin uusien asuntojen kohdalla rakennustarkastajat voisivat kiinnittää huomioita myös tähän saunomisturvallisuuteen. Yksi askelma lisää lauteille ja puolen metrin kaiteen pätkä on pieni kustannus pillupuhelimeen verrattuna, ja sillä voisi säästää paljon inhimillistä kärsimystä, yhteiskunnan varoja ja mahdollistaa ikäihmisten saunominen pidempään. Tämä pieni uudistus ei todellakaan lisää rakennuskustannuksia kuin parikymmentä euroa asuntoa kohden. Ilmeisesti rakennusmääräyksiin pitäisi tehdä joku pieni muutos.
Omat hyvät ja tukevat rappuset ja kaide tulivat firmasta nimeltä Sauna-Pakkanen, mutta saa niitä varmaan muualtakin ja voi itsekin nikkaroida, kunhan muistaa tehdä tukevat raput, jotka eivät keikahda. Rappuset ovat nykyään nimeltään nousuaskelmat. Taitaa kyllä olla niin, että lauteiden rappuja nikkaroimalla ei voi Kataista ilahduttaa, kyllä kunnon lonkkamurtuma lisää kulutusta (ainakin yhteiskunnan) tuhansilla euroilla, rappu- ja kaideteollisuus ei maata lamasta pelasta. Mutta kun seuraavan kerran käyt saunassa, mittaa rapun korkeus, tarkista onko kaide oikeassa paikassa. Jos olet mittaukset tehnyt ja luut katkaiset, oma syy. Mutta käypä katsomassa äitisi/isäsi saunaa ja sitten jos hän katkoo luitaan, se on sitten Sinun syysi.

Pääsääntöisesti on hyvä olla kiinnostunut omasta muististaan. Pääteoksen lukijat ja tuttavat ja tuttavan tuttavatkin ovat ottaneet yhteyttä. Yleisin kysymys on, mikä on normaalia ikääntymistä, ja mistä tunnistaa dementian? Ihmiselämän hienoimpia juttuja onkin siinä, että olemme kaikki niin erilaisia. Kaikki olemme kuulleet juttuja hajamielisistä professoreista. Keskittyminen vaikeaan ja vaativaan pohdintaan ohjaa tarkkaavaisuuden muualle lähiympäristöstä, ja hoksaamattomuudesta syntyy sitten hassuja tilanteita. Oikeastaan hoksaamattomuudesta ei pidä tarpeettomasti hermostua, jos siis ajattelee ihan muita asioita, kun jättää silmälasit/autonavaimet/kukkaron jonnekin outoon paikkaan, ei ole vielä kyse muistiongelmasta. Kyse on lähinnä siitä, montako kertaa päivässä/viikossa/kuukaudessa/vuodessa hukkailee tavaroita. Jos on ikänsä joutunut ainakin kerran päivässä etsimään jotain unohtamaansa, ei pidä huolestua, jos luku nousee kahteen ikääntyessä. Kyse onkin siitä, milloin mistään ei enää tulekaan mitään valmista, kun koko ajan pitää olla korjailemassa unohduksiaan.
Jos siis olet huolestunut omasta muististasi, pidä muistikirjaa muistamattomuuksista. Kaikki me unohtelemme nimiä ja tavaroita, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Jos vaikka viikon ajan pitää kirjaa siitä, paljonko muistamattomuuksia tapahtui (muistikirjan on oltava koko ajan mukana, vaarana on se, että jos on oikein huono muisti, ei muista merkitä muistiin), on jotain konkreettista kerrottavaa, jos menee lääkäriin muistiongelmista puhumaan.
Muisti ei yllättävää kyllä ole mikään erillinen yksikkö kehostamme, vaan sen toiminta on verenkierron ja hormonitoiminnan kautta kytköksissä koko kehoon. Juovuksissa, väsyksissä, hermostuksissa, etc. aivotoiminta on kuormittunut muista asioista, ja pätkimisiä esiintyy tavallista enemmän. Yllättävän yleinen muistamattomuuden aiheuttaja on masennus. Masentunut voi olla kuin hajamielinen professori, ajatukset harhailevat arkisten askareiden sijasta kaikenmaailman murheissa. Silloin on luonnollista olla yhtä hoksaamaton kuin professori. Mutta masentuneen tavismummun hajapäisyyteen ei suhtauduta yhtä suurella ymmärryksellä kuin professoriin. Masentuneen muistisairaus tuntuu pääsevän monesti liian pitkälle, ennen kuin havaitaan, koska kaikki on laitettu masennuksen piikkiin. Onnellisimpia ovat ne, joita lääkäri kuuntelee.
Valitettavasti neuropsykologisiin selvittelyihin ei kovin helposti pääse. Testit vievät paljon pitkälle koulutetun ammattilaisen aikaa, jota on rajallisesti julkisessa terveydenhuollossa ja testit vaativat lääkärin lähetteen ja ovat kalliita yksityissektorilla. Minulla ongelmat liittyvät aika paljon hahmottamiseen. Otin mukamas eilen lääkärissäkäynnille mukaan tärkeitä laboratoriotuloksia, mutta en löytänyt niitä käsilaukustani, vaikka mielestäni mylläsin koko käsilaukun ympäri. Tänään ne sitten löysin käsilaukustani. Minä en siis hahmota/tunnista tavaroita tai papereita, vaikka mitä todennäköisimmin olen ne nähnyt. Neuropsykologissa testeissä tällaiset viat tulevat esille. Tänään lähdin apteekkiin, ilman reseptiä, lähdin myös ilman lukulaseja, en voinut mennä edes kauppaan, sillä lukulaseitta en oikeastaan näe yhtään mitään. Pitää siis olla vakavasti muististaan huolissaan etenkin silloin, kun ei ENÄÄ osaa jotain sellaista, mitä on aiemmin osannut, esimerkiksi laittaa jotain entistä mieliruokaa, lähettää tekstiviestiä, ajastaa videota. Pahinta on silloin, kun tekee kaikenlaista typerää, eikä ollenkaan ymmärrä, näin tekevänsä. Mistä ihmeestä tulisivat Wincapitan ”sijoittavat”, jotka luulevat jonkun tekevän monen sadan prosentin vuosivoittoja valuuttakaupalla? Siinä ei ole kysymys hoksaamattomuudesta, vaan silkasta tyhmyydestä ja ahneudesta. Ikävintä on se, että monesti nämä huijarit valitsevat uhrikseen myös sellaisia muistisairaita, jotka eivät ole ymmärtäneet tehdä edunvalvontavaltuutusta silloin, kun vielä olivat hoksaavaisia.

Viime viikolla olin neljä päivää Roomassa. Tammikuu on siis ehdottomasti ainoa oikea kuukausi käydä Roomassa, etenkin noin kuun puolivälissä, kun kaupoissa on alennusmyynnit ja turisteja on vähän. Niin kaupoissa, ravintoloissa kuin nähtävyyksissäkin on tilaa, eikä tarvitse tungeksia väkijoukoissa. Siellä oli riittävän lämmintä, että tarkeni istuskella katukahviloissa ja jopa lounastaakin al fresco.

Kettutyttöjä ei Roomassa taida olla, niin tyylikkäinä roomalaisrouvat purjehtivat minkeissään, olihan talvi, lämmintä oli runsaat 10 astetta, mutta roomalaisittain täysi turkkikeli. Kun muutimme Englantiin vuonna 1992, otin mukaan turkkini, mutta sitä ei enää siellä sopinut käyttää. Eläinaktivistit olivat lopettaneet turkkien käytön spraypulloilla ja väkivallalla.

Roomassa katselimme ihaillen 70-80-vuotiaiden eleganssia. En tarkoita turkkeja, vaan suoraa ryhtiä, huoliteltua kampausta, onnistunutta meikkiä ja tietenkin pukeutumisen tyyliä. Ehkäpä Välimeren keittiö on terveellisempi, sillä lihavia mummuja ei näkynyt ollenkaan. Kunpa osaisi vanhentua niin elegantisti. Myös vanhat herrat kulkivat hyvissä vaatteissa. Ei näkynyt lenkkareita tai tuulipukuja kuten suomalaiseläkeläisillä. Täytyy myöntää, että italialaisnaisilla on vahva etu siinä, että heillä on toisenlainen tukanlaatu. Ei tällaista ohutta ja suoraa hiirulaistukkaa kun meillä täällä. Toisaalta voisi ajatella, että paksu italialaistukka olisi kamala pehko, jos siinä ei olisi hyvää leikkausta ja kampausta.

On jo toista viikkoa vaivannut mystillinen lämmönnousu, ei varsinaista kuumetta, mutta siinä 37.3 ja 38 asteen välillä sitkeästi. Piti ihan lääkäriin mennä. En ollutkaan uuden asuinalueeni terveyskeskuksessa ennen käynyt. Sain jopa päivystysajan saman päivän iltapäiväksi. Hyvin palvellut kuulolaitteeni oli mennyt rikki. Sanoin siis ensimmäiseksi, että olen huonokuuloinen, en kuule hiljaista puhetta, ja luen hyvin huulilta.
Näin jälkikäteen ajatellen lääkäri teki asianmukaiset tutkimukset, tilasi (ainakin minun mielestäni) ihan oikeat laboratoriokokeet, mutta… Kälyni on dramaturgi ja ohjaaja, hänen kanssaan on ollut puhetta sisääntulon merkityksestä jota ei voi koskaan yliarvioida. Jos itse olisin lääkäri, olisin vakavasti epäillyt toispuolihalvausta oikeassa kädessä, niin veltto se käsi oli. Lähes kymmenen kertaa jouduin sanomaan: ”anteeksi en kuullut” kun lääkäri mutisi tietokonepäätteelleen. En siis ole umpikuuro, ei minulle tarvitse ollenkaan huutaa, selkeästä puheäänestä saan selvää. Koska olen tottunut huonokuuloisuuteen jo lähes 40 vuotta, osaan suhtautua tilanteeseen tyynesti ja osaan sanoa päättäväisesti anteeksi en kuullut. Toisaalta, miksi minun pitäisi pyytää anteeksi, jos lääkäri ei osaa puhua selkeällä äänellä? Hänellä on varmaan työssään vaikeaa, sillä väestön ikääntyessä tulee entistä enemmän huonokuuloisia ikäihmisiä vastaanotolle, jotka eivät saa selvää puheesta.

Bisneksissä, etenkin myyntiyössä opetetaan muutamia ”tricks of trade”, jotka on hallittava, että kauppa syntyy. Luottamus pitää ansaita. Joskus lääkärissä tulee mieleen, että saisinpa opettaa Sinulle muutaman helpon pikku tempun, niin potilastyytyväisyys kasvaisi eksponentiaalisesti. Hassu yhteensattuma on siinä, että 1970-luvun alussa olin töissä firmassa, joka järjesti valmennuskursseja lääketieteelliseen tiedekuntaan pyrkiville, ihan hyvällä menestyksellä. Pitäisiköhän nyt ryhtyä järjestämään valmennuskursseja valmiille lääkäreillä työelämästä selviytymiseen?

Huomenna on Roomaan lähtö ani varhain. Vointi on hiukan kehno, että Villa Borgheseen on paras mennä taksilla ja Espanjalaiset rappuset kävellään vain alaspäin. Tai ehkä siitä puiston poikki piazza Popolon kahviloihin cafe correttolle. Cafe corretto on korkeakirkollinen juoma, eli korjattu kahvi. Kirkollisuus siitä, että juomavalinnan neuvoi englantilainen pappiystävämme Terry. Kahvia voi korjailla esimerkiksi grappalla tai miedommin Sambucca-liköörillä.
Tämä blogiteksti on nyt omistettu Inkeri-äidilleni, joka vähitellen innostuu uudesta tietokoneestaan. Olin hiukan epäilevällä kannalla, kun isoveljeni ehdotti, että tänä vuonna äiti saa joululahjaksi tietokoneen. Kyllä äitikin aluksi vähän skypeä vierasti, mutta nyt puhuu kälynsä kanssa jo tunnin kuvapuheluita . Naapurin isäntä on vähän käynyt neuvomassa, ja nyt äiti jo googlettaa. Vähän kerrallaan. Hiirelle äiti oli aluksi kovin vihainen, väitti, ettei 86-vuotiaana enää pitäisi hiirtä opetella.
Tietokone oli siis hyvä ratkaisu. Äiti on muutenkin poikkeuksellisen virkeä nainen. Liikkumiseen kyllä tarvitaan rollaattoria, mutta aivot liikkuvat ilman apuvälineitä. Tänään hän juuri kertoi, että hänellä on uusi harrastus: ruuanlaitto. Hän katsoo telkkarista ruokaohjelmia, ja sitten toteuttaa niitä. Väitti kivenkovaan, että on oppinut tekemään hyviä kastikkeita. Vaikka mielestäni kastikkeet olivat oikein hyviä jo 50 vuotta sitten.
Nythän kotitalousvähennys mahdollistaa senkin, että lapset voivat maksaa vanhempiensa atk-tukihenkilön laskuja ja saada siitä jopa verovähennyksen.

Helsingin Sanomien Vieraskynä-artikkelin jälkeen olen saanut lukuisia yhteydenottoja. Näyttää siletä, että edunvalvontavaltuutuksen teko käytännössä on vähän vaikeaa. Asianajajat eivät oikein ole innostuneet asiasta. Innostuksen puute saattaa johtua siitä, että asianajaja ei ole koskaan ennen tehnyt tällaista sopimusta. Minusta näyttää nyt tulleen Markus Färkkilän kanssa jonkinlainen huutavan ääni erämaassa, joka muistuttaa tämän asian tarpeellisuudesta.
Oikeusministeriöstä saamani tiedon mukaan oikeusaputoimistot myös auttavat laatimaan edunvalvontavaltuutuksia, ja ne ovat varattomille ihmisille edullisin vaihtoehto. Jos taas sattuu olemaan varallisuutta, kannattaa ottaa yhteyttä asianajajaan. Ennen kuin sopii tapaamisesta, suosittelen kuitenkin, että kysyy ihan suoraan, että onko asianajajalla aiempaa kokemusta edunvalvontavaltuutusten laatimisesta. Pahimmassa tapauksessa asiakas voi päätyä maksamaan siitä, kun juristi opiskelee asiaa kirjasta (asianajajat kun laskuttavat tuntilaskutuksella).
Helsingissä asuville voin kertoa, että tiedän varmasti yhden toimiston, jossa nämä asiat osataan:
http://www.hastolaw.fi/
Ihan mielelläni listaan vastaisuudessa muitakin toimistoja, ottakaa vaan yhteyttä, niin mielelläni välitän tietoa.
Näkyi edellinen blogitekstini jääneen vähän torsoksi. Se on tätä hienoa tekniikkaa. Kovalevy oli hajonnut, ja piti ostaa uusi tietokone, jossa on tietysti uudet ohjelmat, tässäkin on tuo komentopalkki kuin pakanamaan kartta. (Mitenkähän ekumenian aikakaudella määritellään nykyisin pakanamaa?) Merkeistä en tunnista muita kuin levykkeen (eihän niitäkään enää ole) kuvan, joka tarkoittaa tallenna. Tässä on ainakin sata muuta symbolia, mutta ei enää printterin kuvaa, joka oli se toinen, jota osasin käyttää. Sama on uudessa Mielen liedessä, siinä on niin hienot nappulat, ja niin paljon toimintoja, että sellaiset vanhanaikaisen asiat, kuin uuni päälle ja tarvittava lämpötila ei löydy mistään, tulee vaan loputtomasti vaihtoehtoja. Saattaa kyllä olla niin, että dementia ei olekaan niin yleistä kuin luullaan, pikkunörtit vaan keksii niin vaikeasti käytettäviä ohjelmistoja, että tavallinen keskinkertainen ihminen ei enää yksinkertaisesti pärjää näiden vekottimien kanssa.

niinkin, että ajoissa sovinnollisesti ja huolella tehdyt sopimukset vievät bisnestä mehukkaista perheriidoista. Raastupaan menevät asianajotapaukset kun tuottavat isompia laskutuksia.

Käytännön ohjeet ja asiakirjamallin näkee kirjan Pääteos loppupuolelta. Kuitenkin ensiksi pitää olla joku luotettava ihminen, joka suostuu edunvalvojaksi. Sitten on myös tiedettävä, millaisia toiveita on elämänsä loppusuoralla. Teoriassa jokainen haluaisi asua kotonaan loppuun asti ja sitten yli 90-vuotiaana joskus nukkua ikiuneen rauhallisesti. Mutta kun aina eivät asiat suju niin siististi, vaan saattaa olla monenlaista sairautta, dementiaakin. Koska tulevaisuutta on vaikea ennustaa, on parasta, että asioita järjestää joku sellainen ihminen, joka osaa tarkastella kokonaistilannetta objektiivisesti ja toimia kulloisenkin terveydentilan ehdoilla. Jos siis halua ehdottomasti asua kotona loppuun asti ja sen on määrännyt kirjallisesti, voi olla niin, että kotona ovat hoitajat kolmivuorotyössä (tulee aika kalliiksi), mutta mikään ei takaa, että hoitajat hoitavat hyvin. Sellaistakin vaihtoehtoa on nähty, että pidetään lukkojen takana. Eihän sieltä pääse karkailemaan. Joku voi viihtyä vankeudessa, joku toinen ahdistuu.

Asioista etukäteen sopimista on voi olla vaikeaa kahdella eri tavalla. Toinen vaihtoehto on se, ettei itse ota vanhenemista koskaan puheeksi läheistensä kanssa, mutta vähintään yhtä yleistä on se, että jos vanhus haluaa lastensa kanssa keskustella hoitotahdosta tai edunvalvontavaltuutuksesta, lapset eivät halua puhua asiasta. Tietysti kuolemasta puhuminen on vaikeaa ja raskasta, olisi sairasta, mikäli se olisi mieliaihe. Mutta kun asiat on rauhassa sovittu, voi sitten olla rauhallisin mielin.
On oikeastaan aika mielenkiintoista, että testamentin teko on melko yleistä. Onhan se ihan järkevää. Mutta on järjetöntä, jos ei tee edunvalvontavaltuutusta, jossa voisi määrätä, kuka päättää rahaan ja hoitoon liittyvistä asioista omana elinaikana, jos siihen ei sairauden tai dementian takia itse kykene. Kyseessä ei ole välttämättä itsekkyys ja omista eduista huolehtiminen. Virallinen valtion määräämä edunvalvoja ei välttämättä tiedä, mikä itse kullekin olisi paras ratkaisu.

Edunvalvonta siirtyi vuoden alussa kunnilta valtiolle. Asioita hoitavat nyt oikeusaputoimistot. Henkilö, joka valvoo avuttoman ihmisen etuja voi pahimmassa tapauksessa asua satojen kilometrien päässä asiakkaastaan (eli holhottavastaan). Ideana on edunvalvonnan parempi tasalaatuisuus, nythän kaikki ovat juristeja. Eräs lehtiartikkeli sanoi, että ”aiemmin edunvalvontaa on voinut hoitaa sosiaalityöntekijä tai vaikkapa merkonomi”. Monesti edunvalvonnassa on käytännössä kysymys nimenomaan merkonomin tai sosiaalihoitajan parhaiten hallitsemista asioista.
Mutta kaikkein parhaiten dementoituneen eduista pystyy huolehtimaan ihan tavallinen ihminen, joka tuntee huolehdittavansa elämäntarinan ja elämänarvot. Hän voi sitten tarvitessaan kysyä neuvoa niin juristilta kuin sosiaalihoitajalta, ja mikä ettei tilinpitokysymyksissä merkonomilta. Toisen ihmisen asioita on erinomaisen vaikea hoitaa ilman valtuuksia.

Viime kuukausina minuun ovat ottaneet yhteyttä monet ihmiset, joilla on hätä läheisensä alkavasta tai etenevästä dementiasta. Jonain päivänä tämä läheinen onkin talvipakkasessa harhailemassa yöpaita päällään tai sairauskohtauksen saaneena puhekyvyttömänä sairaalassa. Joskus huolehtiva ystävä, sisar tai puoliso voi itsekin olla liki 90-vuotias, ja sairastuu pelkästä huolesta. Lastensuojelussa puhutaan varhaisen puuttumisen tärkeydestä. Vanhustensuojelussa suojeltava on taatusti täysi-ikäinen, vaikkapa satavuotias. Hänen asioihinsa on vaikea puuttua, sillä hän on oikeustoimikelpoinen yksilö, joka nauttii yksityisyyden suojaa. Mielestäni on vastuuttomuutta se, että ei ota kenenkään kanssa puheeksi sitä, kuka hoitaa käytännön asioita silloin, kun itse on korkean iän tai sairauden vuoksi kyvytön hoitamaan omia asioitaan. Tämä tarkoittaa sitä, että läheiset joutuvat huolehtimaan, mutta heiltä puuttuu keinot ryhtyä asioita järjestämään toisen puolesta. Kätevä ja mainio edunvalvontavaltuutuslaki on säädetty, mutta oikeusministeriö (ja ehkä myös sosiaali- ja terveysministeriö) on epäonnistunut surkeasti asiasta tiedottamisessa.

Joskus olenkin onnistunut auttamaan, edunvalvontavaltuutus on tehty hyvässä järjestyksessä ja hoito- ja raha-asiat on vaivattomasti pystytty järjestämään. Mutta useimmiten ei ole voinut muuta kuin myötäelää isosiskon (88 v) huolta pikkusiskosta (79 v) ja toivottaa rohkeutta ja voimia. Sellainen hyvä puoli tässä kyllä on, että isosisko on pannut omat edunvalvontavaltuutuksensa kuntoon ja kertonut harvoille vielä hengissä oleville ystävilleen, etteivät aiheuta samanlaisia huolia lähipiirilleen.

Tyttäreni tuli joulunviettoon ja muistutti taas kerran Facebookin hyvistä puolista, ja niinpä sitten rekisteröidyttiin yhteisvoimin (en osaa laittaa kuvaa itse). Kovasti hän myös minua varoitteli koukuttumisesta, ei saa käydä kuin korkeintaan kaksi kertaa päivässä, ja monta muuta varoituksen sanaa. Verkostoitumisen vaaroja on tietysti muuallakin kuin pyramidibisneksissä, mutta on myös hyviä puolia.

Minulle tämä Facebook-idea on jonkinlainen silta sukupolvikuilun yli. En mielestäni ole nuuskiva ja juoruileva vanha täti, vaan vilpittömän kiinnostunut siitä, mitä kuuluu sukulaispojille ja –tytöille tai lasten kavereille, joita vielä vuosikymmen sitten saatoin tavata viikoittain. Eipä kai tässä mene kauaakaan, kuin perheuutisista tuttuja ja ystäviä koskevat ilmoitukset löytää useimmiten kuolinilmoituksista.

Ajattelinkin, miten hienoa olisi, jos tällainen yhteydenpitomuoto olisi niin helppokäyttöinen, että yksinäiset vanhukset voisivat sieltä seurailla ystäviensä ja sukunsa kuulumisia ja tekemisiä. Eipä tietenkään netti elävien ihmisten kohtaamista korvaa, mutta on sillä hyvätkin puolensa. En ole kovin ahkerasti etsiskellyt, mutta omia ikätovereitani en ole löytänyt kuin yhden, tytärten entinen koulupastori näyttää pitävän yhteyttä entisiin oppilaisiinsa tällä tavoin. Kuvittelisin niin, että jos olisin opettaja, minua kyllä kiinnostaisi, mitä oppilaistani isoina tulee.

Levillä on lunta yli puoli metriä. Eilen oli vuoden pimein päivä, ja olihan se totisesti pimeä. Mutta jo runsaan viikon kuluttua aurinko taas nousee: kello 12.07. Silti puolenpäivän tietämien sinertävässä päivänvalossa kävin suksiakin kokeilemassa. Hiihtolenkin pituus oli noin 200 metriä.
Illalla paistamme kinkun. Totta kai tiedämme, että kinkku on epäterveellistä. Koska jouluun kuuluu graavilohi, graavisiika ja sillit, sekä luonnollisesti lipeäkala, jonka kanssa on ehdottomasti oltava Saarioisten kurpitsakuutioita, kinkkuun ja laatikoihin siirryttäessä ei ole juuri nälkää jäljellä. Jo yli 10 vuotta sitten keksimme, että juuri uunista otettu kuuma kinkku on ihan erilainen ruoka. Siksi vietämme aatonaattoa kinkkua paistellen ja kuusta koristellen. Illalla sitten syömme kinkkua joululimpun ja sinapin kanssa niin paljon kuin suinkin jaksamme. Tämä on käyttökelpoinen keksintö ainakin pienissä perheissä, joissa ongelmaksi tulee enemmänkin se, miten lopusta kinkusta pääsee eroon joulun jälkeen. Näin ongelma ratkeaa toisesta päästä.

Nyt on kaamos pimeimmillään. Kirkasvalolamppu syttyy aamulla tietokoneen viereen. Talvipäivänseisaukseen on vielä muutama päivä. Sitten taas kääntyy päivä pitenemään. Viime vuonna kirja oli niin viimeistelyvaiheessa, että en edes huomannut, millaista ulkona on. Nyt on pimeää. Kävin Helsingissä ja ihmettelin, kun päivä sarasti jo puoli yhdeksältä aamulla. Samalla reissulla tuli käytyä kustantajan jouluglögeillä, missä lääketieteen establishmenttia arkkiatrista lähtien. Lisäksi oli taas haastattelu ja kuvaus. En osaa kuvitella mitään tilannetta, jossa tuntisin oloni vielä idioottimaiseksi kuin kameran edessä. Minussa ei ole lainkaan komeljanttarin vikaa. Taidan olla tosikko. Olen muuten saanut oikein tietokirjailija-apurahankin!

Aluksi heti kiitos taas blogipalautteesta. Lupaan vähän aktivoitua tälläkin saralla. En ollenkaan arvannut, että on lukijoita, jotka ihan odottavat näitä tarinoita. Olin aikanaan vähän epäileväinen, kun Alzheimer-keskusliitto pyysi muistiongelmaisen tajunnanvirtaa sivuilleen Terveysportissa.

Kun elää joulukorttimaisemassa, huomaan yllättäen odottavani joulua. Osasyynä on kaikkien äitien tapaan se, että saamme odottaa tytärtä kotiin. Sairastuin vuosituhannen kovimpaan flunssan, valmiiksi huonon jaksamisen romahtaminen on paljon laaja-alaisempi tapahtuma kuin terveillä, jotka tautivuoteelta nousevat jatkamaan ´business as usual’.

Tässä männä viikolla poltin piloille puurokattilankin. Sitähän tapahtuu meille kaikille, roskiin heitetty lempikattila on kuitenkin liian konkreettinen muistamattomuuden inkarnaatio. Monet muut asiat menevät ohi muiden (useimmiten itsekään) huomaamatta. Teenkin tässä kattilasurutyötä. Uusi kattila on ostettuna, mutta se muistuttaa olemuksellaan siitä, että saattaa tulla se päivä, jolloin on lopetettava puuron keitto, kun se enää onnistu.

Lokakuu taisi olla miesmuistiin kiireisin kuukausi, kävin kolme kertaa Helsingissä, ja kuun lopussa oli sitten vielä se muutto. Jokuhan pahimpia stressitekijöitä luetteli, läheisen kuolema, avioero, muutto… Helsingin muutosta selvittiin hengissä. Nyt on siis tukikohta Helsingissäkin. Asunto on kaunis ja käytännöllinen. Harmillisinta oli se, että tavaramme olivat muuttoliike Niemen pakkaamina heidän varastossaan lähes vuoden. Varastoinnissa ja muutossa tavaroita oli käsitelty huolimattomasti, oli haljennut taulun lasia, kirjoituslipastosta irronnut jalka, koristelistoja irtoillut, valaisimen opaalilasikupu pirstaleina ja muuta sellaista ikävää. Jos olisikin vain yksi tai kaksi juttua, mutta ihan liian monta.
Tässä pohdiskelen, missä on koti. Palattuani eilen Kittilään totesin, että täällä on koti, vaikka virallisena kotipaikkana Helsinkiä pidänkin. Kodikasta voi olla useassa paikassa, mutta kotona voi olla vain yhdessä paikassa kerrallaan. Koti on eri asia kuin asunto.

Blogin pitämisen hyvä puoli on siinä, että nyt saan ihan ventovierailta lukijoilta palautetta. Palaute on ollut ihan kiittävää. Moitteita ei ole vielä tullut yhtään. Kiitokset kannustuksesta, se innostaa eniten kirjoittamaan lisää.

Olemme nyt asuneet Kittilässä jo yli puolitoista vuotta. Lokakuun lopussa saamme taas Helsingin-kodin. Koti on ollut nyt paketissa Muuttoliike Niemen varastossa. Ihan hyvin on mennyt evakkoaika. Olemme mieheni kanssa kotiutuneet Kittilään oikein hyvin ja täällä me pysyttelemmekin. Jopa niin hyvin, että parempaa puoliskoani alettiin kysellä kunnanvaltuustoehdokkaaksi useammaltakin taholta. En ole kovin innokkaasti politiikkaan paneutunut, mutta epäilemättä jokainen puolue lupaa kaikenlaista vanhuksille ja dementoituneille. Silloin kannattaa katsoa, mitä ehdokas on oikeasti niihin kysymyksiin paneutunut, ja onko itse koskaan tehnyt yhtään mitään.

Huonomuistisena muistin, että Helsinkiin saadaan koti lokakuussa. Sen vuoksi olin lupautunut monenlaisiin tilaisuuksiin puhujaksi lokakuussa. Mutta muutto onkin vasta kuun lopussa, joten olen joutunut suhaamaan Kittilän ja Helsingin väliä lokakuussa jo kolmesti. Olen puhunut niin lääkäreiden erikoistumiskoulutuksessa, Kittilässä Lapin Dementia ja Muistiyhdistyksen ihmisille ja seuraavaksi potilasjärjestöille ja sitten on vielä kuun Kirjapäivät.

Olemme Markus Färkkilän kanssa Maarit Huovisen haastateltavina Messukeskuksen Katri Vala-salissa perjantaina 24.10 kello 13.30. Että jos joku haluaa Pääteokseensa omistuskirjoitukset, niin siellä sitten varmaankin onnistuu. Messukeskuksen massatapahtumat ovat hiukan pelottavia. Yleensä tilaisuudet kyllä onnistuvat, jos on edes yksi kiinnostunut kuulija. Saa nähdä, miten käy.

Perjantaina parempi puoliskoni täytti vuosia. Olin vähän apeana, kun en ollut keksinyt mitään fiksua syntymäpäivälahjaa. Nuukuus on toisaalta hyve, mutta se on harmillista silloin, kun pitää mennä kauppaan ja ostaa lahjoja. On riemullista ostaa lahja, kun on tunne ”yess, tämä se on”, mutta on raivostuttavaa yrittää ostaa vain ”jotain”, jos siihen ei liity mitään ideaa.

Olen jo vuosia puhunut Googlesta kuukkelointina. Perjantaina oli todellista kuukkelointia, kun kuukkelipariskunta ilmaantui terassille. Kuukkelithan ovat erinomaisen ystävällismielisiä lintuja, melkein pyrkivät syliinkin. Googlettakaapa kuukkeli. Siellä löytyy, että kuukkelin ajatellaan tuovan onnea. En ole ollenkaan taikauskoinen ihminen, mutta onhan sitä lupa ajatella, että onnea ne olivat tuomassa.

29.9.2008 tulee 10 vuotta täyteen sairastelua. Olihan oireita ja vaivoja ollut aikaisemminkin, mutta olin laittanut stressin, mielenvikaisuuden tai väsymyksen piikkiin oireilut. 10-vuotistaivalta en aio erityisemmin juhlia, mutta tilanteen juhlallisuus saa pohtimaan mennyttä ja suunnittelemaan tulevaa. Se, kun ymmärtää aivojensa arvokkaimman sisällön, muistin olevan vioittunut, on koko elämän perusteita järisyttävä kokemus.

Pahinta, mitä voi sattua, on tulla vähätellyksi. Ulkopuolisen on usein mahdotonta nähdä, miten kovilla ponnisteluilla päästään tulokseen, etteivät pahimmat aivojen toiminnan vajavuudet pääse selvästi näkyviin sivullisille. En olisi 10 vuotta sitten voinut kuvitellakaan, että olen näin hyvin selviytynyt. Nykyään on muotia etsiä menestystekijöitä. Minäkin kerron: hyvä hoito (2181 kilometrin päästä), armeliaan hitaalla vauhdilla etenevä sairaus ja kova, systemaattinen työ ja uuteen itseensä tutustuminen.

29.9.2008 tulee 10 vuotta täyteen sairastelua. Olihan oireita ja vaivoja ollut aikaisemminkin, mutta olin laittanut stressin, mielenvikaisuuden tai väsymyksen piikkiin oireilut. 10-vuotistaivalta en aio erityisemmin juhlia, mutta tilanteen juhlallisuus saa pohtimaan mennyttä ja suunnittelemaan tulevaa. Se, kun ymmärtää aivojensa arvokkaimman sisällön, muistin olevan vioittunut, on koko elämän perusteita järisyttävä kokemus.

Pahinta, mitä voi sattua, on tulla vähätellyksi. Ulkopuolisen on usein mahdotonta nähdä, miten kovilla ponnisteluilla päästään tulokseen, etteivät pahimmat aivojen toiminnan vajavuudet pääse selvästi näkyviin sivullisille. En olisi 10 vuotta sitten voinut kuvitellakaan, että olen näin hyvin selviytynyt. Nykyään on muotia etsiä menestystekijöitä. Minäkin kerron: hyvä hoito (2181 kilometrin päästä), armeliaan hitaalla vauhdilla etenevä sairaus ja kova, systemaattinen työ ja uuteen itseensä tutustuminen.

Viime päivinä on metelöity HUS:in kriisistä, ja tiettävästi Meilahdessa jo lyödään vetoa siitä, milloin Nenonen lähtee. Epäilemättä tavoitteena on tehostaa toimintoja, mutta tökeröllä ja tunteettomalla etenemistavalla ei taida tulla takin sijasta edes kukkaroa.

Täällä Kittilässäkin on luonnollisesti PARAS-hanke suunnitteilla, pitäisi tästä pyöräyttää 20 000 ihmisen terveyskeskuspiiri. Yksi vaihtoehto olisi tuoda tänne 15 000 uutta asukasta – sesonkiaikaan täällä tosin on yli 20 000 ylimääräistä asukasta, mutta niitähän ei lasketa. Nyt on suunnitteilla säästöt. Nyt terveyskeskusten ilta- ja viikonloppupäivystys on vuorotellut naapurikuntien kanssa, äkillisen sairauden tai tapaturman yllättäessä lääkäriin on vajaat 100 kilometriä. Nyt säästetään ja päivystyspaikkana on Rovaniemi, täältä 170 kilometriä, ja kauemmilta reunoilta vielä etäämmällä. Mitäpä, jos helsinkiläisäiti lähtisi korvasärkyä itkevän lapsensa kanssa Tampereelle tai Turkuun? Säästöt kyllä syntyvät sillä, että oikein sairaana ei noin pitkää reissua pysty tekemään, ja ambulanssikyytiä ei luultavasti saa, jos ei ole hengenvaarallinen tilanne.
Tästä vinkkelistä helsinkiläisherrojen kissanhännänveto vallankäytöstä tuntuu tyhmältä.

Veljeni sanoi joskus, että Levillä ruska alkaa 9.9. kello 9. Yöllä olikin ollut sopivasti pakkasta, aurinko paistoi, ja ruska oli alkanut. Syksy on hyvää aikaa. Tänään nousinkin jo ennen kuutta kirjoittelemaan. Olinkin ollut jonkinlaisessa saamattomuuden tilassa. Minulta on kysytty joskus masennuksen ja dementian erotusdiagnostiikasta. Masennukseen liittyy usein mielikuva omasta kelvottomuudesta, tämän seurauksena itsestään löytää kaikenlaisia vikoja, ja muistivikojahan löytyy lähes jokaisesta.

Kittilästä ei enää millään viitsisi lähteä edes käymään muualla. Piha pursuaa sieniä, puolukoita, mustikoita ja kaarnikoita. Ruskaa tässä odotellaan. Sen sanotaan alkavan 9.9. kello 9. Saa nähdä, pysyykö aikataulussa.

Runsaan vuoden poissaolon aikana Helsinki ei oikeastaan ole muuttunut, kadut ovat edelleen aukirevittyinä. Mutta tarkastelukulmani Helsinkiin on muuttunut. En ole aiemmin havainnut, miten kiireisesti helsinkiläinen askeltaa, miten kovaa meteliä ratikat ja bussit pitävät. Hiljaisuutta on niin paljon parempi kuunnella.

Kävin Meilahdessakin, saamassa immunoglobuliinitiputuksen. Sairaalan pihamaa on rakennustyömaa, sotkuinen kuin helvetin esikartano. Pitkiä käytäviä piti kulkea ilmoittautumaan. Siellä on näköjään taas kerran tehty organisaatiouudistusta. Pitäähän uuden johtajan piirtää puumerkkinä sairaalan toimintaan uusilla organisaatiokaavioilla.

Oli aika surullista lukea uusia titteleitä ovipielistä. Ylilääkärit ja johtavat ylilääkärit oli korvattu kummallisilla nimikkeillä: "Kirurgian toimiala, Tulosyksikön johtaja". Voi miten potilasta vähättelevää, lähes syyllistävää. Minähän olen siis kustannuspaikka, joka heikentää tulosyksikön johtajan tuloksentekomahdollisuuksia. Miksi emme saa pitää lääkäreitä?

Ymmärtääkseni HUS:issa pyritään säästämään henkilöstökuluista, mutta johtoportaan kerroksia ja johtajien määrää on lisätty. Niinpä hyvät kliinikot istuvat tulosyksikkökokouksissaan sen sijaan, että kohtaisivat eläviä potilaita.

Osastolla sentään oli vielä lääkäreitä ja hoitajia, saa nähdä millaisia titteleitä heille lähivuosina annetaan. Osastonlääkäristä tehdään osastoyksikön tulosjohtaja ja hoitajista vähintään hoitonomi.

Luin jostain, että lääkäreiden mielestä ärsyttävimpiä potilaita ovat sellaiset, jotka sanovat: ”minulle ei koskaan nouse kuume”. Olinkin aika järkyttynyt, sillä totesin tällä tavoin monesti ärsyttäneeni heitä tällä sanonnalla. Potilaille teroitetaan liikunnan ja terveellisten elämäntapojen merkitystä, mutta pitäisi olla ohjeisto myös siitä, mitä lääkärille ei sovi sanoa. Olisikin hienoa, jos vastaanottotiloissa olisi lista niistä sanoista, joita lääkärin kuullen ei ole hyvä käyttää. Olin siis ollut melko heikossa kunnossa jo yli kaksi viikkoa ja oikeastaan liian väsynyt ja laiska lähtemään Helsinkiin. Sieltä olisi ehkä löytynyt joku yksityinen lääkärikeskus, jolla olisi sen verran bisnesvaistoa, että tässä on pikkuvarakas vanharouva, jolla on varaa kokovartalosenkkaan ja muuhun medikalisaatiotilpehööriin.

Viekkaudella ja vääryydellä onnistuin (omalla rahalla, vain 9€) otattamaan CRP:n. Se oli 53, eli riittävän paljon, että toisella paikkakunnalla kirjoilla olevana pääsin terveyskeskuksen päivystykseen.

Sainkin ajan, ja nuorehko ja ihailtavalla huolellisuudella kovasta kiireestä huolimatta minuun suhtautunut naislääkäri päätyi keuhkokuumeeseen huolimatta siitä, että kuumemittari ei ole 37 asteen yläpuolella käynyt sitten vuoden 1972. Olisihan minulla ollut omassa lääkekaapissa antibiootteja moneenkin kuuriin. Olen kuitenkin tunnollinen ja lääkärin diagnoosia arvostava ihminen, enkä mene niitä omin päin ottamaan. Siunattu laboratorioarvo ”laillisti” sairauden.
Lähes viikon olen nyt miettinyt tätä ärsyttävää lausetta: ”minulle ei nouse kuume”. Luultavasti eri lääkäreillä on erilaiset mieliharmisanonnat. Sen vuoksi aina ensimmäistä kertaa lääkärin tavatessani tuntuu kuin kulkisi miinakentällä, ei voi etukäteen tietää, mikä sana räjäyttää tilanteen.

Ihan oikeatkin kirjailijat jännittävät arvosteluja. Minä luulin jo ”Pääteoksen” menneen tykkänään huomaamatta. Nyt kuitenkin Suomen Lääkärilehti katsoi kirjan koko sivun arvostelun arvoiseksi. ”Kirja sisältää oivallisia vertauskuvia, syvällistä pohdiskelua, tunteiden tarkkaa analysointia ja herkkää huumoriakin”. Erityisesti viehätyin arvostelijan huomiosta, että ”kirja tuo uuden, tuoreen näkökulman kirjoittamiseen, sillä Satu Salonen on valinnut joukon suomalaisia asiantuntijoita kommentoimaan kirjoittamaansa tekstiä”.

Ovathan muutamat ystävät ja tuttavat antaneet mukavaa palautetta, mutta siihen on tietysti suhtauduttava sillä tavoin varauksella, ettei heillä on valmiiksi puolueellinen suhtautuminen minuun ja kirjoittamiseeni. Minähän en ole käynyt mitään Oriveden opiston kirjailijakursseja, joten voisin ottaa opikseni palautteesta. En tosin usko, että kirjailijaksi tullaan kursseilla.

Moitteita arvostelussa tuli ajoittaisesta rönsyileväisyydestä. Rönsyileväisyys on vain niin oleellinen osa minua, että tiukasti asiassa pysyvä teksti ei enää olisi minua, vaan pakotettua oppikirjakirjoittamista. Rönsyissä (kuvittelen ne mielessäni niittyleinikin ilmajuuriksi) on se hyvä puoli, että joskus rönsy juurtuu johonkin, ja siihen puhkeaa uusi kukka. Joskus kiinnitän itse rönsyn johonkin uuteen asiaan, mutta parasta on silloin, jos rönsystä puhkeaa ajatuksen kukka lukijan mieleen. Pientähän se fontti taas on, rivinväliäkin moitittiin pieneksi. Se taas ei ole minun vikani, etteivät yöunet tästä kärsi.

Näiltä sivuilta löytyy yhteystiedot, kovin mielelläni näkisin enemmänkin arvioita. Moitteista voi ottaa opiksi, mutta luultavasti eniten oppii siitä, jos saa kuulla, mikä on hyvää. Sitten on helpompaa jatkossa pyrkiä kirjoittamaan lisää hyvää. Jos juuttuu huonojen kohtien pelkoon, ei enää synnykään tekstiä.

Asuttuamme 1980-luvun alussa pari vuotta Suur-Lontoon alueella ajattelin Suomeen palattuani, että jokaisen suomalaisen olisi terveellistä asua yksi vuosi elämästään ulkomailla, että saisi ajattelulleen perspektiiviä. Nyt kun jo 13 kuukautta Lapissa asumista, sanoisin, että tämä kokemus on vähintään yhtä arvokas.

Meillä Suomessa on tasa-arvoisuudesta intoillessa mennyt lapsi pesuveden mukana, emmekä osaa arvostaa maakuntien ihmisten erilaisuutta, murteita, maan tapoja ison maamme eri kolkissa. Etniset vähemmistöt jo tunnustetaan, mutta näyttää siltä, että maakunnallisia eroavaisuuksia ei ymmärretä, kun on kyse ns. valtaväestöstä. Ehkäpä valtaväestö tarkoittaakin vallanpitäjiä Helsingissä ja heidän arvomaailmaansa.

Helsingin Sanomat julkaisi Sunnuntaisivuillaan artikkelin Espoon Merikartanon palvelutalon tilanteesta. Juttu perustui yhden asukkaan haastatteluun. Luin jutun oikein toiseenkin kertaan, mutta en ymmärtänyt, mikä oli keksipaketin salaisuus. Epäilemättä paikassa on ollut ja luultavasti on edelleenkin kaikenlaista kummallisuutta. Hiukan ihmetytti, että toimittajalta oli jäänyt huomaamatta se, että haastateltava oli kertonut saaneensa kevätsiivouksesta 200 euroa halvempia tarjouksia kuin palvelutalon 232 euroa. Toivottavasti seuraavilla Sunnuntaisivuilla saamme yhtä ison jutun siitä siivouspalveluyrityksestä, joka tekee kevätsiivouksia mummoille 32 eurolla.

Lehtitietojen perusteella ongelmallisimmat palvelutalot ovat yleensä jonkin puolueita lähellä olevan hyväntekeväisyysyhdistyksen ylläpitämiä. Kun kunnat ostavat palveluja, laitokset kilpailutetaan hinnalla. Poliittisten laitosten johtajan virka saattaa olla palkkiovirka uskollisesta puoluetyöstä.
Kokemuksesta tiedän, että palveluyrityksen johtaminen on johtamistehtävistä vaikeimpia, valitaanko palvelutalojen johtajat aidolla kilpailuttamisella myös silloin, kun taustayhteisö on jotain puoluetta lähellä? Kunnallisvaalien lähestyessä alkaakin mediakilpailutus siitä, mikä puolue on vanhusystävällisin. Luultavasti vanhusten hoito ja kaavoitus nousevat vaalien keskeisimmiksi aiheiksi.

Blogipalautteessa on hiukan moitiskeltu sitä, että olen niin asiapitoinen. Blogissa kuulemma pitäisi olla ajankohtaisia kuulumisia, ja hiukan henkilökohtaisempi ote. Siispä kerron, mitä kuuluu. Aikanaan Englannissa naureskeltiin suomalaisille, jotka ryhtyivät selostamaan terveydentilaansa, kun kysyttiin kuinka voitte (how are you), vastauksen pitää olla ”kiitos hyvin”. Toukokuusta 2007 toukokuuhun 2008 en voinut hyvin, nyt on paremmin. Kittilässä on hyvä asua. Helsingin residenssi valmistunee lokakuun loppuun mennessä. Helsingistä ei ole ikävä muuta kuin vanhoja ystäviä ja kesäistä Kauppatoria. Laiskanpuoleisesti hahmottelen uutta kirjaa. Kaamokseen mennessä on hyvä olla jotain tekemistä. Kävin keskimäärin kerran kuukaudessa Helsingissä marraskuun ja huhtikuun välillä. Marraskuu jatkui huhtikuulle ja pimeys kaatui päälle. Täällä Kittilässä on vuodenajat, joita ilman on elettävä Helsingissä. Lääkekokeilu on kiinnostanut niin muistisairaan omaisia kuin paria lääkäriäkin. Possureseptistä on tuli kiittävää palautetta ja toivottiin lisää ohjeita huonomuistiselle kokille.

Terry Pratchettkin, samoin kuin Ronald Reagan aikoinaan kertoivat Alzheimeristaan julkisesti, että ihmiskunta lisäisi ponnistuksiaan hirvittävän taudin voittamiseksi. Julkisella ilmoituksella voi myös säästää itseään ja läheisiään. Nykyisin Suomessa olemme päässeet siihen vaiheeseen, että syövästä on jo tullut salonkikelpoinen sairaus. Tellervo Koiviston esimerkin voimalla (voitetusta) masennuksestaan tai burn-outistaan kertovat niin kansanedustajat kuin tangoperintöprinsessat. Politiikkojen ja tangotähtien avautumisen taustalla voi tosin vähän itsekkäämpiäkin syitä. Luen aika sattumanvaraisesti iltapäivä- ja viikkolehtiä, mutta ei ole tullut vastaan ketään muistisairaudestaan tai dementiastaan kertonutta tunnettua henkilöä. Jos joku tietää, laittakaapa palautetta. Muistisairaudesta olisi silti viisainta kertoa ajoissa, ettei kaapista ulos tulemisen sijasta tee nöyryyttävää mahalaskua kansankunnan kaapin päältä. Näinhän UKK:lle kävi.

Etenevien ja parantumattomien sairauksien kanssa on toistuvasti tehtävä surutöitä. Ylipäänsä työ on hyvä lääke. Uuden oireen ilmaantuminen elämää rajoittamaan vaatii nöyrtymistä ja opettelua. Toistaiseksi hahmotushäiriöni ovat olleen sen suuntaisia, että olen ne ulkopuolisilta pystynyt salaamaan, perhettään ei voi, eikä saa petkuttaa. Nyt on tullut puheentuottamiseen vaikeuksia, sanoin: ”pitääpä rakaista lappuset”. Sanoja voi mennä sekaisin ilman sen kummempaa neurologista ongelmaa, ihmisethän ovat erilaisia. Löysin lehdestä jotain mielenkiintoista, ja ajattelin lukea pari lausetta ääneen miehelleni. Lukeminen ei vaan ottanut onnistuakseen, tankkasin, eikä millään meinannut tulla sanat oikein, eivätkä ne olleet mitään vaikeita sanoja. Tällaista ei pysty salailemaan, paitsi erakoitumalla, mutta se ei olisi viisasta.

Aloitin Exelon-kokeilun toukokuun puolivälissä, nyt on kuusi viikkoa takana. Neuropsykologin tekemät testit tehdään tuonnempana, mutta nyt voin itse arvioida tuloksia. Lääkkeellä on useimmiten sekä hyviä että huonoja vaikutuksia. Huonoja vaikutuksia yleensä sanotaan sivuvaikutuksiksi, joskus sivuvaikutuksetkin voivat olla hyviä. Olen tullut siihen tulokseen, että omaan päähän kannattaa investoida, jos siihen on mahdollisuutta ja lääkäri harkitsee sen tarpeelliseksi. Mutta luultavasti pidemmällä olevassa dementiassa vaikutusten arviointi on jossain määrin vaikeampaa, etenkin silloin, jos potilas ei enää kykene analyyttisesti lääkkeen vaikutuksia itse arvioimaan.

Darts-matsin ohessa juteltiin vähän kasvatustieteitä. Lapset oppivat myös leikkimällä, on suunnitteilla älykkäitä leikkikenttiä. Vanhat ihmiset eivät tule lapsiksi jälleen, vaikkakin taidot ruostuvat monilta kohdin. Kasvatustieteiden tuloksia voisi ehkä soveltaa vanhusten kotihoidossa. Mitäpä olisi kuntouttava kodinhoitaja? Ei mikään laulava lintukoira, mutta hänpä antaisi mummulle pölyrätin kouraan. Tehtäisiin yhdessä sen sijaan, että mummu laitetaan toiseen huoneeseen siivouksen tieltä pois. Ei siihen nyt kasvatustieteen tohtoria tarvita, puhelias ja toimelias siivoustaitoinen olisi hyvä myötäkuntouttaja.

Tyttäreni oli viime lauantaina mukana opiskelutoverinsa häissä. Häät olivat suuret ja juhlinta kesti aamukahdeksaan. Hääkakku tarjottiin aamulla kello neljä. Tytär oli pannut merkille, että isovanhemmat, mummit ja vaarit jatkoivat myös juhlintaa aamuun. Suomalaisethan joskus kauhistelevat etelän matkoillaan, kun perheet ovat puoleen yöhön asti ulkona syömässä ja pikkulapsia on mukana. Lapsethan ja vanhuksethan pitää panna ajoissa nukkumaan.

88 vuotta täyttäneen sotaveteraanin ryhtyminen vanhoilla päivillään massamurhaajaksi on mykistyttävä tapahtuma. Koska taustat ja yksityiskohdat eivät ole tiedossa, voi vain arvailla, miten omaishoitajan lopullinen uupuminen siinä perheessä tapahtui. Onkin syytä kunnioittaa perheen surua ja jättää murhenäytelmä hiljaisuuteen. Eilen soitti eräs omaishoitaja kiitelläkseen Pääteoksesta. Hän on puolisonsa kanssa käynyt neljä vuotta kerran viikossa RAY:n tukemassa ryhmässä. Siellä on ollut erikseen ohjelmaa puolisoille ja omaishoitajille, mutta myös yhteinen lounas ja muutakin yhdessä tekemistä. Ajatusten vaihto toisten omaishoitajien kanssa on tärkeä henkireikä. Nyt RAY:n rahoitus loppuu. Ei niitä asioita ymmärrä kuin toinen samassa tilanteessa oleva, niin erilaisia kuin hoidettavien kunto ja oireistot ovatkin.

Eläkeikää lähestyvät lapset joutuvat pohtimaan kahden ikäpolven asumismuotoa. On mietittävä sitäkin, missä itse aikoo eläkepäivänsä viettää. Joku haluaa muuttaa Espanjaan, joku toinen taas omakotialueelta keskustaan. Kolmas haluaa pysyä kotonaan loppuun asti. Samalla lapset pohtivat ikääntyvien vanhempiensa asumismuotoa. Onko parempi olla kotona vai palvelutalossa. Oma koti kullan kallis, ja mikäpä siinä, kunhan terveys riittää, muisti pelaa ja jaksaa itsensä ja kotinsa hoitaa. Muistivaikeuksien myötä onkin jo mietittävä asiaa toiselta kannalta.

Olen näitä asioita mietiskellyt usean ystävän ja vieraammankin kanssa. Eikä ole olemassa mitään MMSE-pisterajaa, jonka alapuolella on edessä pakkomuutto. Mutta asioista on hyvä puhua ajoissa, niin vanhempien kuin sisarustenkin kanssa. Olisi hyvä, jos näitä voisi pohtia vertaisryhmissä.

Alkoi hiukan mietityttää, olisiko sittenkin muistilääke dopingia. Laitoin asiasta sähköpostia Novartikselle ja he olivat ystävällisesti vielä tarkistaneet asian ADT:lta. Vastaus on tällainen:
Rivastigmiinin käyttö on sallittu. On muistettava, että urheilija
saa käyttää lääkeaineita vain sairauden hoitoon.
Jos esimerkiksi terve henkilö pyrkii parantamaan rivastigmiinillä
suorituskykyä, tulkitaan se Maailman antidopingsäännöstön ja Suomen
antidopingsäännöstön mukaan dopingrikkomukseksi."

Toisaalta voisi kuvitella, että meluisassa avokonttorissa ja informaatiotulvassa kuormittuva ikääntyvä ihminen voisi jaksaa töissä paremmin lääkkeen avulla. Mutta silloinkaan se ei olisi sairauden hoito. Saattaa hyvinkin olla, että viimeisinä työssäolovuosinani olisin voinut hiukan paremmin, jos olisin vahvistanut ajatuksenjuoksuani farmakologian keinoin.

Inspector Morsen katson tänäänkin ihan henkilökohtaisista syistä: Oxfordin professoritkin sekaantuvat murhiin ainakin dekkareissa. Ylpeä äiti katselee nostalgisesti lapsensa opintopaikkakuntaa. Siellä vuosisatojen sivistys huokuu ikiaikaisten rakennusten seinistäkin.
Oxford University Press on julkaissut kirjan “Dementia, mind, meaning and the person”, sarjassaan International Perspectives in philosophy and psychiatry. Suomessa muistisairauksiin liittyvää filosofista ajattelua ei oikeastaan ole tullut vastaan. Dementia on hyvinvointiyhteiskunnan virkamiestyönä hoidettavaa kansantaloudellista ongelmaa, ei tunnu kiinnostavan ollenkaan, mitä tapahtuu ihmiselle, millainen ja kuinka kivulias on ihmisen matka satunnaisista unohteluista vauhdilla laukkaavaan muistisairauteen. Muuttuuko ihminen, ja mihin suuntaan?

Eilen yllätin niin itseni kuin puolisonikin, onnistuin tallentamaan ”Kyllä Jeeves hoitaa”. Stephen Fry on uskomattoman lahjakas näyttelijä. Sen lisäksi hän tunnustautuu hulluksi, ja on loistelias esimerkki siitä, miten poikkeavasti toimivat aivot parhaimmillaan voivat tuottaa ylivertaista osaamista. Nauhoituksen käynnistäminen oli merkittävin hahmotussuoritus vuosikausiin. Insinöörit kyllä keksivät hienoja laitteita. Insinöörit eivät ole Stephen Fryn kaltaisia monilahjakkuuksia, kirjoitustaito on heikonpuoleista, etenkään selkokielelle ei teksti käänny. Ymmärtääkseni EU:ssa on jonkinlaisia turvallisuusvaatimuksia ennen kuin laite hyväksytään markkinoille. Käyttöohjeille ei ole mitään laatuvaatimuksia. Ne pitää olla niin sloveniaksi kuin kroatiaksi, mutta saako niistä tolkkua millään kielellä, on jo ihan toinen juttu.

Aamulla herättyäni jo ensimmäisen varttitunnin kuluessa tuli tehtyä kolme mokaa. Puuro oli jo kiehumassa, kun hämmästyksekseni havaitsin, että olin laittanut sen ihan väärään kattilaan. No, ei se mitään, mielestäni olin jo keittänyt sen, mutta vähän myöhemmin havaitsin, että en ollut lopettanutkaan keittämistä, vaan puuro paloi pohjaan. Ajatukseni olivat muualla. Pohdiskelin Ylitornion tapausta, oliko kyseessä törkeä väkivaltarikos vai inhimillinen tragedia seurauksena mukamas hyvinvointiyhteiskunnassamme?

Totesin, että tämä päivä taitaa mennä ketuille, enkä yrittänytkään mitään haastavampaa, vaan ajattelin kuntoilla pelaamalla puoli kierrosta golfia. Yllätin niin itseni, paremman puoliskoni ja pelikaverit hyvätasoisella pelillä, joka oli ajoittain lähes terveiden päivien veroista.

Ihan selvyyden vuoksi: minä maksan lääkkeet ihan itse, enkä odotakaan Kela-korvausta. Kysymys onkin siitä, millaiset asiat itse kukin kokee oman elämänsä laatukysymysten pohdinnassa tärkeäksi. Tuloksien arviointia helpottaa määrämuotoinen seuranta, vaikkapa kyselylomakkeella, jossa kysytään unohtelujen, moneen kertaan kerrottujen asioiden, hoksaamattomuusmokausten, jne. määrää ennen lääkitystä ja kuukauden kuluttua aloittamisesta. Samat kysymykset tehdään myös läheiselle, lapselle, puolisolle tai ystävälle. Sitten voi tehdä asiasta johtopäätöksiä. Jos ei siitä muuta hyötyä ole, niin ainakin osaa sitten toivoa lääkitystä heti, kun on tarpeeksi tyhmentynyt Kelan kriteerit täyttämään. Tai sitten voi ostaa lääkkeet itse, ilman Kela-korvausta, jos myös lääkäri on samaa mieltä asiasta. Netistä ei näitä ”elämänlaatutroppeja” pidä mennä tilailemaan omin päin.

Olen kuukauden verran kokeillut yleisesti mm. Alzheimerin taudissa käytettävää muistitoimintoihin vaikuttavaa lääkettä rivastigmiinia, kauppanimeltään Exelon. Minullahan ei ole Alzheimeria, vain viallinen muisti. Suomessa lääkettä saa Kelan korvaamana vain tarkkaan määritellyissä tapauksissa. Yhdysvalloissa on kilpailu kovempaa, ja tätä lääkettä käyttävät jopa terveet opiskelijat tehostaakseen muistiin painamista tenttiin lukiessa. Kertoilen nyt siitä, minkälaisia vaikutuksia olen havainnut omassa päässäni lääkityksen aloittamisen jälkeen.

Blogin avauskirjoituksen kai pitäisi olla poikkeuksellisen kiinnostava, ettei mahdolllinen lukijakunta tulisi joskus toistekin.

Kerronpa vain siitä, millaista on muistivaurioisen elämä. Suomalaisilla tuntuu olevan hyvin stereotyyppinen näkemys siitä, mikä sopii muistisairaalle. Hänellehän oikeastaan pitäisi sopia kaikki se, minkä hyvinvointiyhteiskunta on hyväksi katsonut. Häneltä itseltään ei tarvitse kysyä.

Muistisairaus on pitkä vaellus, ennen loppumatkaa, joka ajetaan sammutetuin lyhdyin pimeässä, matkalla voi kokea ilojakin. Pääasia on siinä, että hoksaa ilon aiheen, kun se osuu kohdalle.