Lueskelin kirjaa ”Toimintakyky” (Duodecim, tältä vuosituhannelta). Opin mielenkiintoisen sanan moniongelmaisuutta pohdittaessa: keinottomuus. Keinottomuus on vähän sama kuin saamattomuus. Yleinen saamattomuus, aloitekyvyn häviäminen taitaa olla alkavan muistisairauden tavallisimpia alkuoireita. Mutta liittyy sitä moneen muuhunkin tautiin. Eihän Suomessa oikeastaan ole lääkäripulaa. Meillä vaan on tapana mennä lääkärille keinottomuusongelmissa. Ällistyneenä luin alkukeväällä jostain iltapäivälehdestä tapahtumista Pohjois-Suomen verotoimistossa. Verojohtaja oli harrastanut seksiä työpaikalla. Lehden mukaan työntekijät olivat joutuneet turvautumaan lääkärin apuun. Potilas tulee vastaanotolle: ”Apua tohtori, verojohtaja harrastaa seksiä”. Sanooko lääkäri: ”Voi, voi onpa vaikea tilanne, kirjoitanpa tästä viikon sairauslomaa”. Eli kaikenlaista uuskeinottomuutta on alettu medikalisoida, johon oletetaan lääkäriltä löytyvän resepti. Ei ihme, että vastaanotot ruuhkaantuvat. Entäpäs jos lääkärin määräys olisikin, että käytä omaa järkeäsi.

Tämä pätee nuorille uuskeinottomille, mutta dementian tultua peliin mukaan, voisi olla käyttöä kuntoutussiivojalle. Kuntoutussiivouksen jälkeen tietysti keitettäisiin kahvit, jotka juodaan kiireettä ja keskityttäisiin iloitsemaan siivoustyön tuloksesta. Ei se auta, että huonomuistista muistutetaan muistamaan. Mutta voi ottaa käyttöön unohtuneita arkisia toimintoja, joiden myötä saattaa palailla muitakin asioita muistiin.

Miksi ihmeessä nykyään lähihoitajakoulutus kestää ylioppilaspohjallakin kolme vuotta? Olen ollut jo 1950-luvulla sairaalassa, ja siellä oli selkeä hierarkia. Sairaanhoitajalla on täysvalkoinen puku, hän oli tärkeä, kiireinen ja kiukkuinen (ja pisti paksuneulaisilla ruiskuilla kipeästi) he eivät sanoneet muuta kuin että ”ei saa itkeä”. Seuraavaksi hoitokastissa oli tomerat apuhoitajat keltaruutuisessa mekossa ja valkoisessa esiliinassa, jotka petasivat, mittasivat kuumeen ja joskus juttelivatkin. Mukavimpia olivat siivoojat (punaruutuinen työasu ja valkoinen essu). He jakoivat ruokaa kolisevista kärryistä, ruokailujen välissä siivosivat ja siivotessaan ehtivät juttelemaan lastenkin kanssa.

Apuhoitajien koulutus oli käytännön harjoittelujakson jälkeen yksi vuosi kansakoulupohjalla. Koulunkäyntiä tarvittiin siis 9 vuotta. Kuinka tämä kansa on tyhmentynyt niin pahasti, että tarvitaan pitkälti toistakymmentä vuotta opintoja, että voitaisiin tehdä apuhoitajan hommia? Ehkä tässä on vaan opittu tällä välillä lisää keinottomuutta. Hoitamistaito kun koulutuksesta huolimatta enemmänkin kiinni ihmissuhdetaidoista, joita ei kirjoista opita, eikä niitä tiettävästi juurikaan ole edes lähihoitajan opintosuunnitelmaan sisällytetty. Sairaalassa on vahtimestarit ja lääkärit kulkevat samanlaisissa vaatteissa. Helpottaisi hahmottamisongelmaa, jos palattaisiin värikoodeihin.

Mikä ettei voisi olla puolivuotinen kuntouttavan kodinhoitajan peruskoulutus, peruskoulupohjalla? Sittenhän siitä näkee, mihin suuntaan voi kouluttautumista jatkaa. Ihan varmasti yhdessä tehty kuntoutussiivous antaa tarkempaa tietoa toimintakyvystä kuin joku MMSE-pistelasku. Sitten voisi puolen vuoden moduuleissa kouluttautua vaikkapa siivouskuntoutustieteen tohtoriksi.

Olen kovasti tämän kuntoutusmuodon kannalta. Kohta 86 vuotta täyttävällä äidilläni on erinomainen kodinhoitajakuntouttaja. Siivouksen lisäksi kodinhoitajakuntouttajan kanssa käydään kävelymatkan ulottumattomissa olevissa liikkeissä tarpeellisilla ostoksilla. Jos äiti sairastelee, kodinhoitajakuntouttaja käy useammin, laittaa ruokaa, käy ruokakaupassakin. Ja mikä tärkeintä, kun kodinhoitajakuntouttaja näki äitini kuumeisena ja huonovointisena, pakkasi äidin autoonsa ja vei terveyskeskukseen, odotteli siellä monta tuntia kunnes osastolta löytyi vuodepaikka. Äitini kuntouttaja on mukava ihminen ja hänen käyntinsä virkistävät äitiäni. Äidillä ei ole laisinkaan dementiaa, mutta puolen tusinaa muuta vaikeaa sairautta. Lisäksi kuntouttava kodinhoitaja hoitaa meitä toisilla paikkakunnilla asuvien lasten mielenterveyttä, sillä tiedämme, että kaikki sujuu. Toinen asia sitten on, että parin viikkotunnin työnantajalla on ihan samat työnantajavelvollisuudet kuin jollain Nokialla. Nokioilla vaan on henkilöstöosastot hoitamassa työnantajan velvollisuuksiin kuuluvaa suunnatonta paperisotaa. Pitääpä joskus pohtia tätä mummupoweria työllistäjänä.