Surutyötä ja lappusten rakaisua
Olen lueskellut taas psykoanalyyttista brittikirjallisuutta: ”A look into later life”, jossa tarkastellaan vanhuuden, dementian, masennuksen ja käytöshäiriöiden hoitoa ja syitä. En aio etsiä puhelipsahduksistani mitään freudilaista taka-ajatusta. Tämä uusi ilmiö on silti askarruttanut monta päivää. Olen aina ollut melkoisen sujuvasanainen, mitäs nyt, kuinka minuun suhtaudutaan, jos puheessani vilisee senat sakaisin kaiken aikaa. Onneksi en ole uutistenlukija tai muukaan puhetyöläinen.
Meneillään oleva kirja kertoo esimerkkejä siitä, miten depressio ylipäänsä ja etenkin vanhalla iällä on seurausta epäonnistumisesta menetyksen suremisessa, tai riittämättömästä surutyöstä joskus varhaisemmassa elämänvaiheessa. Viime yönä heräsin neljän tietämillä, taitaa olla masennuksen oiretta. Aamuneljältä asiat ylipäänsä tuntuu ikävämmiltä, kaikkia niveliä ja lihaksiakin kolotti ja pelotti. Pelotti se, millainen minusta on tulemassa, kun taitoja vähä kerrallaan tippuu pois, mitä jää? Pari tuntia sitten keskittyneesti murehdin ihan oppikirjan mukaan, sitten nukahdin uudestaan ja nyt jo tuntuu paremmalta. On silti kipeää suostua uudenlaiseen ja entistä huonompaan itseensä. Toivottavasti tämä asia tuli tarpeeksi huolellisesti surtua, ettei pääse hautumaan, ja se haudottu suru muuttuu helposti masennukseksi.
Ennen J.K. Rowlingin Harry Potter-menestystarinaa, Terry Pratchett oli Englannin parhaiten myyvä kirjailija. Nyt, 59-vuotiaana hänellä on todettu Alzheimerin tauti. Hän kirjoitti asiasta huhtikuun Newsweek-lehdessä (löytyy netistä). Pratchett kertoo, miten hänen rohkeuttaan kertoa asiasta on kiitelty ja vähän ihmetteleekin sitä. Olen kokenut samaa, minulle on sanottu, että oletpa rohkea, kun kerrot. Eihän tämä ole muuta kuin rehellisyyttä, itselleen ja muille. Ihan tuoreessa suomalaisessa vanhustenhoitoa koskevassa artikkelissa asiantuntijat ihan tosissaan pohtivat, että olisiko parasta salata dementiadiagnoosi potilaalta. Potilas kun voisi masentua. Sehän on sama kuin hylätä lapsi pimeään komeroon. Sitten vielä ihmetellään vanhusten korkeita itsemurhalukuja.
Meneillään oleva kirja kertoo esimerkkejä siitä, miten depressio ylipäänsä ja etenkin vanhalla iällä on seurausta epäonnistumisesta menetyksen suremisessa, tai riittämättömästä surutyöstä joskus varhaisemmassa elämänvaiheessa. Viime yönä heräsin neljän tietämillä, taitaa olla masennuksen oiretta. Aamuneljältä asiat ylipäänsä tuntuu ikävämmiltä, kaikkia niveliä ja lihaksiakin kolotti ja pelotti. Pelotti se, millainen minusta on tulemassa, kun taitoja vähä kerrallaan tippuu pois, mitä jää? Pari tuntia sitten keskittyneesti murehdin ihan oppikirjan mukaan, sitten nukahdin uudestaan ja nyt jo tuntuu paremmalta. On silti kipeää suostua uudenlaiseen ja entistä huonompaan itseensä. Toivottavasti tämä asia tuli tarpeeksi huolellisesti surtua, ettei pääse hautumaan, ja se haudottu suru muuttuu helposti masennukseksi.
Ennen J.K. Rowlingin Harry Potter-menestystarinaa, Terry Pratchett oli Englannin parhaiten myyvä kirjailija. Nyt, 59-vuotiaana hänellä on todettu Alzheimerin tauti. Hän kirjoitti asiasta huhtikuun Newsweek-lehdessä (löytyy netistä). Pratchett kertoo, miten hänen rohkeuttaan kertoa asiasta on kiitelty ja vähän ihmetteleekin sitä. Olen kokenut samaa, minulle on sanottu, että oletpa rohkea, kun kerrot. Eihän tämä ole muuta kuin rehellisyyttä, itselleen ja muille. Ihan tuoreessa suomalaisessa vanhustenhoitoa koskevassa artikkelissa asiantuntijat ihan tosissaan pohtivat, että olisiko parasta salata dementiadiagnoosi potilaalta. Potilas kun voisi masentua. Sehän on sama kuin hylätä lapsi pimeään komeroon. Sitten vielä ihmetellään vanhusten korkeita itsemurhalukuja.
Merkintä lisätty 12.07.2008