Miksi kaapista ulos tulo olisi tarpeellista? Se olisi tarpeellista sen vuoksi, että vaietuista muistisairauksista uskallettaisiin puhua. Tässä tapauksessa mielestäni puhuminen olisi kultaa, ja vaikeneminen jää hopealle. Jos joku väittää olevansa taiteilijana tai poliitikkona ”yleisön palvelija”, dementian osuessa kohdalle voisi palvella yleisöä loppuun asti. Nythän tahtoo käydä niin, että muistisairaus vaietaan. Joskus pitkällekin dementoitunut tuodaan näytille merkkipäivinä, haastattelujen sijaan lehdet tonkivat vanhoja arkistojaan aineistoa löytääkseen.

Kaapista ulostuloon muistisairauden kanssa liittyy myös eettisiä ongelmia. Ei kuuluisaa dementikkoa voida viedä sirkukseen kummasteltaviksi, kuten neekereitä ja kääpiöitä aikanaan.
Kaapista tulo on tehtävä silloin, kun voi vielä itse tehdä, lääkärinsä kanssa keskusteltuaan. Niin, jos olisin entinen presidentti tai puoliso, voisin iloisesti mennä tapaamaan vanhoja kavereita itsenäisyyspäivän tansseihin linnaan, mikäli nyt suunnilleen osaisin istua nätisti paikoillani ja syödä siististi. Ja miten tylsää salailu on puolisolle, hänkin joutuisi eristäytymään solidaarissuusyistä.

Mikä meillä on, että kuuluisista ihmisistä ei tule vanhuksia 80 vuotta täytettyään. Eipä tarvitsekaan tulla, mutta jos muista tulee, miksi lehdistö ei tunnusta asiaa. Vanhukset Kyllikki Forssell, Aira Samulin, Kirsti Paakkanen, Åke Lindman, Max Jakobson, Lasse Pöysti saavat vanhentua kaikessa rauhassa ilman vanhus-leimaa. Entäs sitten, kun lehtihaastattelussa Åke Lindman sanoo ”toinen vaimoni, jonka nimeä en enää muista” tai Max Jakobson ei muista ajaneensa päin punaista ja joutuneensa syytteeseen, tai Lasse Pöysti esittää monologia, ja arvostelijat kiittelevät, kuinka tyylikkäästi hän otti käsikirjoituksen esille moneen kertaan unohdettuaan vuorosanat. Lenitallakin on kunnioitettava määrä vuosia mittarissa. En ollenkaan paheksu ikinuoruutta, jos sitä jaksaa, mikä ettei. Mutta ikinuorien ihastelussa ei pitäisi unohtaa sitä, että on paljon suurempi joukko vanhuksia, joita ikä ja sairaudet runtelee. Ihmisinä he silti voivat olla vähintään yhtä hyviä ja arvokkaita.

Olen tässä paistatellut julkisuudessa. Täällä Kittilässä luetaan Lapin Kansaa. Lehti julkaisi lauantaina koko sivun haastattelun (viisi kuvaa), joka minun mielestäni oli paras, mitä tähän kirjailijantehtävääni liittyen on tehty. Eilen tuli uusintana Inhimillinen tekijä, jolla oli paljon katsojia sen vuoksi, että Iiro Viinanen oli ohjelman stara. Mutta sain prime-time on air siinä sivussa. Niin lehden kuvissa kuin telkkarissakin näkyi selvästi silmäpussit, roikkuvat luomet ja posket.

Minulla on todella luotettavaa sisäpiiritietoa siitä, kuka Suomessa helpostikin poistaisi naamaltani vähintään viisi vuotta. (Kyseessä ei ole se professori, josta iltapäivälehdissä luetaan). Ja leikkauksien suhteen on vielä tärkeämpää näin monisairaalla ihmisellä, että nukutuslääkäri on taatusti taitava. Hänhän on viime kädessä se, joka huolehtii siitä, että heräänkin nukutuksesta.
En silti aio restauroida naamavärkkiäni, olen nimittäin ylpeä ja iloinen jokaisesta 57 vuodestani.
Jos 86 vuotta seuraavaksi täyttävä äitini kekkaloisi kovassa meikissä, minihameessa ja korkokengissä, luultavasti häpeäisin. Minulla on niin hienot tyttäret, että en aio heitä nöyryyttää tekopirteällä ikinuoruudella.