Keuhkokuume ja silitysrauta
Olin lähes ällistynyt, kun lääkäri tunnusteli vatsan, kuunteli keuhkot, ja koputteli selkää. Ja koputeltuaan hän sanoi, että ”tuossa oikealla puolella taitaa olla jotain”. Siellähän sitten oli keuhkokuvassakin jotain. Kittilässä kaikki siis meni ihan hyvin.
En ollenkaan ole sairaan hyvä potilas. Minä pelkään päivystäviä lääkäreitä, etenkin Meilahdessa.
Kiire ja hermostuneisuus on tarttuvaa laatua. Olen pitänyt itseäni normaalitilanteissa kohtalaisen hyvänä myyntimiehenä ja neuvottelijana. Päivystystilanteen valtasuhteiden epäsuhta on musertava. Mitenkä taitavasti markkinoisi oireistonsa sillä tavoin, että niihin saisi hoitoa, lievitystä tai selityksen? Tilannetta vaikeuttaa sekin, että hyvin sairaana toimintakyky ja järjen juoksu ei ole likimainkaan normaalitasolla. Kuinka monesti potilas lääkäriltä tultuaan harmittelee: ”olisi pitänyt sanoa sitä tai tätä, mutta en huomannut”. Hoitosuhteeseen liittyy niin paljon kirjoittamattomia sääntöjä, miinakenttää, keinotekoista roolien asetelmaa, jossa potilaan odotetaan käyttäytyvän jollakin tavalla ja lääkäri on valkotakkisen kaikkitietävän roolissa. Ainakin kiireisellä päivystysvastaanotolla kohtaamisesta häviää normaali ongelmatilanteiden ratkaisumalli, jossa analysoidaan ongelma, etsitään sille ratkaisua ja loppupäätelmät ja toimintasuunnitelma hyväksytään yhdessä. ”Tärkeintä on kuulluksi tuleminen”. Jos kuulluksi tulemisen kokemus jää puuttumaan, seurauksena on useimmiten tyytymätön potilas. Pahimmassa tapauksessa suuttunut potilas, jos kyseessä on ns. kverulantti potilaskuluttaja, seurauksena on kaikenlaisia turhanaikaisia kanteluja ja valituksia, joiden selvittelyyn menee kohtuuttoman paljon aikaa.
Keuhkokuume on vaikuttanut myös muistin toimintoihin. Osa hoitotilanteen vaikeutta onkin se, että on lähes mahdotonta kuvitella, miten erilaisiksi oma käytös, logiikka ja toimintatavat muuttuvat normaalitilanteeseen verrattuna. Sitä ei aina itse huomaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen unohtanut silitysraudan päälle yli vuorokaudeksi, normaalilääkitys on helppo muistaa, mutta näiden kahdesti päivässä ennen ruokailua otettavien tablettien kanssa on vaikeaa. En voi muistaa, joko olen ottanut lääkkeen vai en. Onneksi niitä on vain 14 tablettia, kynän ja paperin kanssa osaan laskea, montako on jäljellä. Pitää vain muistaa, että aloitin lääkekuurin torstai-iltana.
Olen tullut siihen tulokseen, että normaali ihmisten välinen vuorovaikutusdynamiikka ei ole voimassa hoitosuhteessa. Luulisin olevani aika hyvällä itsetunnolla varustettu, kohtalaisen kohtelias, reipas ja rohkea. Mutta kun menen päivystysvastaanoton ovesta sisään, muutunkin pelokkaaksi, epäluuloiseksi ja itseluottamus jää sairaalan ovien ulkopuolelle. Tätä asiaa sietäisi pohtia enemmänkin. Saattaa tietysti olla, että epäluuloinen asenteeni on tarttunut vastapuoleenkin, ja pettymykset ovat itse aiheuttamiani.
En ollenkaan ole sairaan hyvä potilas. Minä pelkään päivystäviä lääkäreitä, etenkin Meilahdessa.
Kiire ja hermostuneisuus on tarttuvaa laatua. Olen pitänyt itseäni normaalitilanteissa kohtalaisen hyvänä myyntimiehenä ja neuvottelijana. Päivystystilanteen valtasuhteiden epäsuhta on musertava. Mitenkä taitavasti markkinoisi oireistonsa sillä tavoin, että niihin saisi hoitoa, lievitystä tai selityksen? Tilannetta vaikeuttaa sekin, että hyvin sairaana toimintakyky ja järjen juoksu ei ole likimainkaan normaalitasolla. Kuinka monesti potilas lääkäriltä tultuaan harmittelee: ”olisi pitänyt sanoa sitä tai tätä, mutta en huomannut”. Hoitosuhteeseen liittyy niin paljon kirjoittamattomia sääntöjä, miinakenttää, keinotekoista roolien asetelmaa, jossa potilaan odotetaan käyttäytyvän jollakin tavalla ja lääkäri on valkotakkisen kaikkitietävän roolissa. Ainakin kiireisellä päivystysvastaanotolla kohtaamisesta häviää normaali ongelmatilanteiden ratkaisumalli, jossa analysoidaan ongelma, etsitään sille ratkaisua ja loppupäätelmät ja toimintasuunnitelma hyväksytään yhdessä. ”Tärkeintä on kuulluksi tuleminen”. Jos kuulluksi tulemisen kokemus jää puuttumaan, seurauksena on useimmiten tyytymätön potilas. Pahimmassa tapauksessa suuttunut potilas, jos kyseessä on ns. kverulantti potilaskuluttaja, seurauksena on kaikenlaisia turhanaikaisia kanteluja ja valituksia, joiden selvittelyyn menee kohtuuttoman paljon aikaa.
Keuhkokuume on vaikuttanut myös muistin toimintoihin. Osa hoitotilanteen vaikeutta onkin se, että on lähes mahdotonta kuvitella, miten erilaisiksi oma käytös, logiikka ja toimintatavat muuttuvat normaalitilanteeseen verrattuna. Sitä ei aina itse huomaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen unohtanut silitysraudan päälle yli vuorokaudeksi, normaalilääkitys on helppo muistaa, mutta näiden kahdesti päivässä ennen ruokailua otettavien tablettien kanssa on vaikeaa. En voi muistaa, joko olen ottanut lääkkeen vai en. Onneksi niitä on vain 14 tablettia, kynän ja paperin kanssa osaan laskea, montako on jäljellä. Pitää vain muistaa, että aloitin lääkekuurin torstai-iltana.
Olen tullut siihen tulokseen, että normaali ihmisten välinen vuorovaikutusdynamiikka ei ole voimassa hoitosuhteessa. Luulisin olevani aika hyvällä itsetunnolla varustettu, kohtalaisen kohtelias, reipas ja rohkea. Mutta kun menen päivystysvastaanoton ovesta sisään, muutunkin pelokkaaksi, epäluuloiseksi ja itseluottamus jää sairaalan ovien ulkopuolelle. Tätä asiaa sietäisi pohtia enemmänkin. Saattaa tietysti olla, että epäluuloinen asenteeni on tarttunut vastapuoleenkin, ja pettymykset ovat itse aiheuttamiani.
Merkintä lisätty 19.08.2008