Olin enemmänkin kuin yllättynyt. Suomen Tietokirjailijaliiton apurahan saajalistalla olenkin oikein kunniakkaassa seurassa, on monenlaista professoria ja piispaa. Näyttää olevan niin ortodokseilla kuin luterilaisessakin kirkossa pääsiäisestä kirjoittaminen trendikästä. Hiukkasen kohotin kulmakarvojani, kun huomasin Lenita Airistonkin saaneen apurahan. Onneksi se oli merkittävästi pienempi kuin omani. Ihan mahdottoman paljon kirjoja Suomessa julkaistaan ja paljon niihin annetaan rahaa. Olen vähän marissut noista kirjastoapurahoista, kun niitä annetaan vain vähävaraisille. Suomi on niin pieni kielialue, että kyllä se riittäisi, jos laitetaan joku katto (sanotaan vaikka 15 000 euroa), mutta sitä pienemmät avustukset tulisivat oikeassa suhteessa lainausmääriin. Suomessa siis voi elää kirjailijan kunniakkaalla tittelillä, ilman että kirjoja luetaan tai lainataan. Erikseen ovat tietysti etniset vähemmistöt (saamen kieli tai romanikieli) tai harvinaisen oppiaineen oppikirjat. Apurahoilla siis julkaistaan mahdottoman paljon heikkotasoisia kirjoja, joita ei kukaan edes lue. Kunniakasta kirjailija-titteliä kantaa moni sellainen, joka ei itseään omalla työllään elätä.

Minä en siis väitä mikään superlahjakkuus olevani. Olen vaan erinomaisen ylpeä siitä, että olen onnistunut saamaan aikaan tarpeellisia kirjoja, jotka eivät seiso kirjaston hyllyssä vaan kuluvat lukijoiden käsissä. Lämpimät kiitokset palautteesta taas kerran, se auttaa jaksamaan pimeässäkin kaamoksessa. Lähetän tämän nettisivun kautta tulleet palautepostit Pääteoksesta edelleen myös kanssakirjoittaja Markukselle. Aina puhutaan suomalaisten huonosta itsetunnosta. Minä kyllä luulisin, että itsetunto ei Suomessa pääse kehittymään, kun olemme niin hitaita antamaan kiitosta. Jos kaiken maailman kuluttajaneuvojat ja –virastot osaavat opettaa valitusten tekoa, olisi varmaan tarpeen joku uusi virasto, joka opettaisi kiittämään.